Kukaan ei liiemmin ihmetellyt, kun poliisi nouti tunnetun sarjakuristajan pohjoishelsinkiläisestä kerrostalosta ja teipitti samalla ulko-oven. Helpotuksen huokaus naapurustossa kuului pitkälle, kun kaverista pääsivät. Se vaati yhden ihmisen hengen, mutta sekin oli arvattavissa. Monen mielestä kysymys oli enää päivämäärästä.

Se, että kaveri, jolla on näin käsittämättömän hirvittävä rikostausta, joka alkoi oman äidin surmaamisesta jo 80-luvulla, saa kulkea vapaalla jalalla ja asua lähiössä, on kyllä saavutus jopa tältä halaamalla parantavalta yhteiskunnaltamme. En tunne ketään, joka olisi sitä mieltä, että kaveri kuuluu minuutiksikaan vapaalle jalalle tuon rikosvyyhden tehtyään. Aivan sama, millä nimikkeellä kaveri olisi pidetty lopun ikänsä valvotuissa sisätiloissa.

Veikkaan, että muillakin on hyvin mielenkiintoisia naapureita lähistöllään. Osalla tietäen, toisilla tietämättään.

Pääkaupunkiseudulla asuvilta tuttaviltani olen kuullut vuosikymmenien mittaan useita vastaavia stooreja. Erään perheen naapuriin muutti mies, joka käyttäytyi hyvin omituisesti. Perheen tuolloin alaikäiset lapset pelkäsivät tulla koulusta kotiin tämän uuden naapurin takia. Muutkin asukkaat olivat huolissaan. Tehtiin valituksia, jotka kaikuivat kuuroille korville. Asunnon oli vuokrannut Helsingin kaupunki joltakin säätiöltä, en enää muista miltä. Tilanne jatkui vakavana kunnes eräänä päivänä tämä asukas tiputti palavia Hesarin sivuja yhdestä postilaatikosta sisään ja sytytti palon eteiseen. Selvisi, että Helsingin kaupungin sosiaalipuoli oli vuokrannut asunnon sairaalasta kotiutuneelle arvaamattomalle skitsofreniapotilaalle, jolla oli rikollista taustaa. Ideana oli, että ns. terve ympäristö kuntouttaa potilaan. Tuttavani hakeutui perheineen tämän jälkeen kiireesti muualle asumaan.

Toinen tapaus liittyy Espooseen. Kovan rahan kerrostalon hulppeasta yläkerrasta osti tuttavaperhe tilavan asunnon. Velkaa tuli rutkasti, mutta alueen rauhallinen maine, pieni lähikoulu ja luonto olivat tärkeitä. Perhe ei tiennyt, että talon alimmat kerrokset olikin myyty Satolle 30% alle kovan rahan hintojen ja nämä asunnot vuokrattiin eteenpäin kaupungin sosiaalipuolen käyttöön. Niin kauan kuin lapset olivat tarhassa, elämä sujui jotenkin, mutta kun koulu alkoi, oli stressi vanhemmilla aivan jatkuvaa. Rappukäytävässä oli neuloja, ympäristö siivoton ja rappusilla istuskeli päihtynyttä väkeä, kun alakoululaiset tulivat kotiin. Ulos leikkimään he eivät enää uskaltaneet, vaan odottelivat vanhempiaan töistä ensin sisätiloissa. Myös yöt muuttuivat rauhattomiksi. Paitsi huumekauppaa pyörittävät naapurit, valvoivat myös kotona oleskelevat maahanmuuttajat ja soittivat omaa musiikkiaan kovaan ääneen vuorokaudenajasta riippumatta. Mitkään puheet eivät tehonneet keneenkään vaan vastauksena oli uhkaus kotirauhanhäirinnästä. Kaupunkia ei liioin kiinnostanut, mitä talossa tapahtui milloinkin. Asunnon myynti olisi ollut hankalaa eikä ainakaan omiaan olisi saanut takaisin, perhe päätteli. Lopulta he kuitenkin joutuivat myöntymään ja muuttivat muualle. Lasten murrosikävuosia he eivät enää halunneet kokea siinä ympäristössä.

Puhutaan yksityisyydensuojasta ja omaisuuden suojasta, mutta miten näistä kumpikaan toteutuu näissä mainituissa tapauksissa ja kun toimintamalli on tällainen. Kuka ihmettelee enää, että alueet eriytyvät? Kuka haluaa alkaa kotouttamaan tai sopeuttamaan yhteiskuntaan avohoidon skitsofreniapotilaita, vankilasta kotiutuneita rikollisia tai integroimaan maahanmuuttajaperheitä kotirauhan tai jopa henkensä kaupalla. Ja kenen päätöksellä näin pitäisi tehdä?

Hyvin hiljaista oli, kun tuttavat näitä yrittivät selvitellä. Vastuunkantajaa ei löytynyt eikä löydy tässä viimeisimmässä sarjakuristajan tapauksessakaan, siitä olen varma.

[supsystic-social-sharing id='1']