Blogisti Jussi Kuosmanen tiivistää hyvin nykyajan älyttömyyksiä otsikolla Ensitreffit hourulassa. Päätin yhtyä duoon laulamaan saman virren toista säkeistöä.
On epämuodikasta ja joskus kiusallistakin huokailla, miten ennen oli paremmin. Minun vanhempani eivät koskaan tehneet niin isovanhemmistani puhumattakaan. Vanhempani olivat kärsineet sota-ajan kauhut ja sen jälkeisen puutteen, mutta toisaalta nähneet nopean kehityksen kohti parempia aikoja. Isovanhempani näkivät teini-ikäisinä sisällissodan ja sitä edeltävän ja jälkeisen ajan sekä 20-luvun suoranaisen nälänhädän. Heidän ajoistaan suunnilleen kaikki oli kulkua parempaan päin.
Minä sen sijaan uskallan ja minulla on kanttia myös sanoa Jussin lailla, että jotakin on mennyt pahasti vikaan ja että ennen oli joissakin suhteissa paremmin. Ihmisiltä tuntuu puuttuvan nykyään ihan kaikki keinot hallita itse omaa elämäänsä omilla ehdoillaan.
On sääli, mutta ei mikään ihme, että masentaa ja ahdistaa, jos omassa ainutkertaisessa elämässä ei näe mitään merkitystä tai valoa tulevaisuudessa, eikä keksi millään, miten muuttaisi tilannetta. Siispä odotetaan, että yhteiskunta tekee jotakin asioiden parantamiseksi ja valitetaan, mitä kaikkea yhteiskunnan ja kaikkien muiden pitäisi vielä tehdä lisää oma hyvinvoinnin kohentamiseksi. Toisaalta se on hirvittävän surullista ja traagista, toisaalta järkyttävää ja kauheaa. Miten tähän on tultu?
Olen Jussin lailla savolainen ja maatilan kasvatti. Vanhemmillani ei ollut aikaa eikä toisaalta varmaan haluakaan vahtia jokaista askeltamme. Siispä meille sanottiin, että järveen ei sitten hukuta, kaivoon ei tiputa, hevoshakaan ei mennä eikä metsään eksytä. Siinä olivat melko väljät rajat tekemisillemme. Toisaalta me saimme olla lapsia ja leikkiä kouluikään saakka mielemme kyllyydestä kotona, vapaana.
Ja vapauden me käytimmekin tarkasti hyväksemme. Jussin lailla meidänkin kotivesillä uitettiin tukkilauttoja. Niinpä me, isosiskot ja minä, ajoimme pienellä prutkulla lautoille ja kiinnitimme veneen nippuun. Sitten siskot hyppelivät liukkailla lautoilla ja minä sain vain istua ja pitää nippua kiinni pitävästä rautalangasta kiinni, koska en osannut uida. Minua harmitti. Olin neljän tai viiden vanha. Hinaajaa kuljetti naapurin setä. Häntä leikkimme nauratti kovasti.
Toisena kesänä meillä oli kesävieraina kylässä viisi lasta. Siskoni, joka oli tuolloin yhdentoista ikäinen, valjasti hevosen kesällä reen eteen ja siihen me kaikki kahdeksan istuimme kyytiin ja sitten mentiin. Siskoni ohjasti jyrkkää ojanpiennarta, niin että reki kallistui ja se, joka tipahti, oli häviäjä. Ojan pohjalla oli vettä. Minä pysyin kyydissä. Olin tuolloin kolmen vanha ja nuorin porukasta. Jossain vaiheessa kotiini ryntäsi naapurin emäntä hädissään, kun oli luullut, että metsässä ajetaan tankilla.
Eräänä kesänä olin kesävieraana Mikkelin lähellä ystäväperheemme kesähuvilalla. Meitä oli siellä minun lisäkseni sydänystäväni, hänen pikkusiskonsa sekä tyttöjen äiti. Isä oli töissä kaupungissa. Piha-alue oli aika laaja ja ruoho paksua. Ruohonleikkuri oli raskas työntää ja se tukkeutui vähän väliä. Nurmikko piti siistiä, joten sain idean. Ajoimme ystäväni kanssa pyörillä lähiseudun maalaistaloon ja kysyimme hevosta lainaksi. Isäntäväki katseli meitä epäillen, mutta vakuutin, että homma hoituu. Niinpä marssimme perätysten niitylle ja isäntä antoi minulla suitset. Jos saisin hevosen suitsiin, voisin ottaa sen mukaani. Totta kai sain ja niin hyppäsin selkään ilman satulaa, kuinkapa muutenkaan. Minä ratsastin ja ystäväni ajoi pyörällä vieressä. Ensin hiekkatietä, sitten maantietä, jossa ajoivat autot ja sitten vielä useampi kilometri hiekkatietä huvilalle. Hevonen haettiin useampana päivänä. Näin saatiin ruoho kätevästi leikattua. Minä olin tuolloin 11-vuotias. Olin unohtanut koko episodin, mutta ystäväni muistutti tästä jokin aika sitten. Minulla on siis todistaja.
En muista läheskään kaikkea, mitä me touhusimme. Teimme toki ihan hyödyllistäkin työtä, kuten kasvimaan kitkemistä ja kastelua, heinäpellolla, heinänajossa ja perunamaalla auttamista, saunan lämmitystä, pyykkien huuhtomista, marjojen keruuta, perunoiden kuorimista, siivoamista. Lista on pitkä.
Me vartuimme ja lähdimme sittemmin opiskelemaan. Siihen aikaan oli muotia matkustaa etelään opiskelijalentojen hinnalla. Muuan kavereistani kävikin Espanjassa lomilla ja ihastui siellä paikalliseen poikaan. Poika halusi Suomeen, mutta kummallakaan heistä ei ollut rahaa, joten tyttö meni rohkeasti kysymään isältään pientä lainaa. Isä pillastui ja huusi kuin sisävesihinaaja:
- Sitä rantarosvoa et tähän taloon tuo! Ja minunko rahoillani vielä pitäisi lennättää Suomeen? Ei tule kuuloonkaan! Ja tiedä se, että kunnolliset pojat eivät sielläkään vehtaa turistityttöjen kanssa! Kun tienaat itse, kuskaa rahoillasi kotiisi vaikka koko Espanjan.
Sanojensa vakuudeksi isä oli paiskannut talikkonsa syvälle peltoon. Näin kerrottiin. Suhde hyytyi siihen. Vuosia myöhemmin tyttö kertoi olleensa tyytyväinen isänsä ehdottomaan reaktioon.
Mitä minä haluan tällä tarinallani sanoa? Sen, että maailma on muuttunut eikä välttämättä parempaan suuntaan. Kaikki tuo, mitä kerroin, kuulostaa huomattavasti hurjemmalta, kuin mitä se oli. Vaikka riskit olivat ilmeisiä nuoruudessani, opin myös vastuun. Siskot katsoivat perääni ja minä opin tietämään, mitä osaan ja mitä en, omat rajani siis. Tiesin, mihin uskallan ryhtyä eli riski oli sittenkin jokseenkin hallinnassa.
Nykymittapuun mukaan isäni ja äitini olisivat saaneet muhkeat syytteet ja meidät olisi otettu huostaan jo ensimmäiseltä vene- tai rekiretkeltämme.
Ystäväni isä olisi saanut rasismisyytteen ja -tuomion mestaroidessaan heinäpellolla tyttärensä etelänreissuja.
Olen monesti miettinyt, millaisen kasvatuksen olisin saanut ja millaiseksi varttunut nykyoloissa.
Onko syy täällä Savossa, että mietin tällaisia – ja Jussi miettii?
