Sisällissodasta on kulunut sata vuotta. Kulttuuripuoli on kuin yhdestä päätöksestä valinnut teemoikseen punakaartien naiset. Myös lasten osallistumisesta taisteluihin on ollut paljon mainintoja.

Silmiinpistävää on, että punakaartin naisista kertovat näytelmät, musikaalit, kirjoitukset, muistelot ja muut ovat toisaalta sankarimyytin, ihailun, uhon ja hurmahengen sävyttämää ja toisaalta sitten uhritarinaa viitaten tietysti sodan jälkiselvittelyissä tapahtuneisiin vangitsemisiin, tuomioihin ja teloituksiin. Myös lapsisotilaita on käsitelty hieman samoin ottein.

Vaikuttaa, että kenellekään ei ole juolahtanut mieleen nostaa esiin aikuisten vastuuta sodan puhjettua ja sen melskeessä. Kuka ojensi alaikäisille lapsille ja nuorille naisille aseet ja opetti heidät ampumaan, siis tappamaan? Kuka puhui tai pakotti heidät sotaan mukaan?

Suomessa on laajasti tuomittu vaikkapa Ruandan lapsisotilaat ja toki muuallakin taistelleet alaikäiset. Miksi oman maan historian ollessa kyseessä, lipsutaan sankarimyytin ja uhriuden puolelle unohtaen vastuu? Kukaan ei kysy, miksi ja kuka päätti lähettää heidät sotimaan.

Samaa aikuisten vastuuta peräänkuuluta nyt laajalti julkisuutta saaneessa #metoo- kampanjassa. On paljastunut järkyttäviä hyväksikäyttötapauksia, joissa nuoren ihmisen unelmat on särjetty, psyyke tuhottu ja mielenterveys horjutettu. On ”nähty” ja ”tiedetty”, kovin moni on, mutta kukaan ei ole tehnyt mitään. Miksi ei? On vain tukku epämääräisiä selityksiä ja väitteitä, kovin ontuvia useimmat niistä? Missä siis on aikuisten vastuu alaikäisen ihmisen terveydestä ja oikeuksista? Myös muiden kuin tekijöiden?

Mielenterveystilastot kertovat karua tarinaa suomalaisen nuorison ja muidenkin ikäluokkien hyvinvoinnista. Masennuslääkkeitä syödään kuormakaupalla ja osa nuorista jää elämänvirran ulkopuolelle. Yhtä huonosti on vanhusten laita. Ongelmat nähdään, tunnistetaan ja tiedetään, mutta hyvin harva tekee mitään konkreettista asioiden eteen. Poliitikot ja puolueet selittävät kukkais- ja kapulakielellään mustan valkeaksi, tulkitsevat tilastoja omalla tavallaan. Tuskin kukaan voi väittää olevansa täysin tietämätön siitä, että Suomessa vanhusten asiat eivät ole kummoisella tolalla. Tai että nuoria masentaa.

Pitäisikö yhteiskuntamme nimi muuttaa hyvinvointiyhteiskunnasta heittellejättöyhteiskunnaksi? Vai olisiko sittenkin hyväksikäyttöyhteiskunta kuvaavampi termi ? Tai sitten edellisten yhdistelmä eli heittellejättö- ja hyväksikäyttöyhteiskunta.

Näyttöjä on jo riittämiin.