[supsystic-social-sharing id='1']

Ostin syrjäisen metsätilan kaukaa kaupungista ja valtateistä. Sen perimmäisen kolkan rajanaapurina on talorähjä, jota luulin autioksi. Käänsin retkilläni mönkijäni usein talon pihassa ja katselin ränsistynyttä rakennusta. Ihmettelin kuka kurja tuossakin on joskus asunut. Paikka on jopa hieman kammottava.

Viimeksi kun ajoin pihaan, ovi avautui yllättäen. Ulos ilmaantui rähjäinen mies sukkasillaan ja taivaan korkuisessa kännissä.

Aivan säikähdin, koska näky oli kuin zombie-filmeistä. Mies horjui viereeni ja alkoi taputella minua olkapäälle kysellen samalla sammaltaen kuka kummajainen minä olin. Kerroin olemiseni ja taputtelin takaisin. Niin kuuluu tehdä, kun kohtaa todellisen alan miehen. He kaipaavat olkataputusta. Olen itse ollut kuivilla jo kauan, mutta osaan etiketin edelleen.

Talorähjän miehellä oli ilmeisesti menneillään todellinen putkien putki. Sellainen, josta suurin osa ei edes tiedä. Juopotellut varmaan päivittäin jo vuosikaudet.

Olin haistavinani korvikealkoholin tuoksun. Silmät olivat vetisen sameat, hampaista jäljellä vain tynkiä. Vastaavia purukalustoja olen nähnyt viimeksi 70-luvulla.

Mutta suhteellisen järkeviä mies kykeni puhumaan. Neuvoi minulle reitin, mistä voin parhaiten ajaa palstalleni. Ja lupasi pihamaansa tarvittaessa parkkipaikaksi. Reilua. Alan miehet ovat.

Kysyin epäuskoisena:
– Asutko ihan yksin tuossa, vai oletko vain käymässä?

Sanoi asuvansa. Lapsuuden koti.
Rehellinen ollakseni, en ikinä olisi uskonut, että talossa voi asua vakituisesti kukaan. Mutta näköjään voi. Jututin lisää.
–  Miten pärjäät täällä metsässä?

Joku nainen käy kuulemma silloin tällöin katsomassa ja ystävällinen naapuri linkoaa talvella tien, mies kertoi, ja kehui paikkaa rauhalliseksi. Uskoin.

Kysyi yllättäen ikääni. Syntymävuottani. Kerroin. Sanoi olevansa minua huomattavasti vanhempi ja kertoi omansa. Oli oikeasti kuusi vuotta meikäläistä nuorempi. Näytti tosi vanhalta. Tai, no, miltä vuosikymmeniä dokanneet näyttävät. Määrittelemättömän ikäisiltä.

Ajellessani poispäin olin vihainen. Reagoin yllätyksiin usein sillä tavoin.

Yksinäisen juopon löytyminen rähjäisestä korpimökistä toi mieleen faktan: Tämä maa on nykyisin uhreja täynnä. Ja ne uhrit ovat enimmäkseen kansakunnan parhaiten pärjäävää eliittiä.

Näitä yksinäisiä, viinaan sortuneita miehiä ei kukaan pidä kenenkään uhreina. Saastana kylläkin.

Media pursuilee muodikkaita uhriutumistarinoita: Jotakin on parjattu somessa, toista vähätelty kaupassa, kolmatta kiusattu työpaikalla, neljättä haukuttu rasistisesti metrossa. Ja viidennellä on jo alle kolmekymppisenä menneillään kuudes loppuun palaminen tai jotain.

Enemmistö uhreista on naisia tai vähemmistöjen edustajia. Ja syyllinen on lähes aina valkoinen suomalainen heteromies. Hän alistaa, kopeloi, häiritsee seksuaalisesti, rodullistaa, halventaa ja on rasisti tietenkin…

Viimeinen menneillään oleva kohu, ”metoo” –kampanja, on nostanut esiin lukuisan joukon naisuhreja, joita kohtaan miehet ovat seksuaalisesti sikailleet. Luin muun muassa naispapista, jota on häiritty esimerkiksi halaamalla. Vanha, ilmeisen irstas mies, halasi.

En vähättele. En tapani mukaan tällä kertaa edes v*ttuile.  Paskaa tapahtuu valkoisen heteromiehen toimesta, se on fakta. Mutta meitä miehiä on monenlaisia.

Olen aivan varma, ettei se papin – tai kenenkään – häiritsevä halaaja ollut tapaamani mökkirähjän mies. Hän on tuskin koskaan halannut ketään. Tuskin edes äitiään. Lapsuudessani maalla ei sellainen ollut tapana, liekö vieläkään.

Mökin zombie kuuluu siihen miesjoukkoon, jotka eivät lähentele ketään ja joita ei koskaan lähennellä. He eivät juuri edes tiedä miltä toisen ihmisen kosketus tuntuu.

Vaikka he ovat ihmisiä, lähimmäisiämme, heistä ei juuri tiedetä. Tai oikeammin: Ei haluta tietää. He ovat tavalliselle kansalaiselle ilmaa. Haisevaa ilmaa.

Niinpä se häiritty pappikaan ei tiedä – ja professori Heikki Hiilamo ei ainakaan – että tuollaisia yksinäisiä, haisevia miehiä on maassamme pilvin pimein. Tuhansittain. Heitä on piilossa pikkukylien talorähjissä, jopa korpien kätköissä – niin kuin kohtaamani mies –  ja kaupunkilähiöiden juoppoläävissä. Riipaiseva määrä yksinäisyyttä.

Ihmisiä ilman halaamista, kosketusta, hyväksyvää hymyä, ystävyyttä, tulevaisuutta. Rakkaudesta puhumattakaan. Mutta jotakin pään sekoittavaa heillä yleensä on. On pakko olla, muuten ei kestä.

Jostakin syystä tunnen suurta sympatiaa näitä yksinäisiä piilottelijoita kohtaan. Ehkä haluan olla vain erikoinen, koska en tunne ketään toista, jota heidän kohtalonsa liikuttaisi pätkääkään. Mutta tunnen sata, jotka ovat huolissaan vaikkapa naisten tasa-arvosta.

Nuo kurjat ovat ihan VÄHITEN mediaseksikäs ihmisryhmä koko Telluksella. Paitsi, jos nuoret, vielä erakoitumattomat yksilöt, sattumoisin kokoontuvat hetkeksi juopottelevaksi ja uhoavaksi laumaksi jonnekin ihmisten ilmoille.

(Sivumennen sanoen: He uhoavat ihmisen kaipuutaan, mutta ketä vittu se kiinnostaa kun naisen euro on vain 98 senttiä)

Jari Tervo antoi tälle miesryhmälle kuvaavan vähemmistönimen: Roskasakki. Tervo oli oikeassa.  Sitä ovat ihan kybällä. Ainakin, jos roska määritellään asiaksi, jonka kanssa kukaan ei halua olla tekemisissä luudan huiskaisua kauemmin. KETÄÄN ei ole niin helppo inhota kuin heitä.

Että antaa mennä vaan. Edelleen. Teette niin kuitenkin.

Rakkaat keskiluokkaiset, hyvinvoivat, kansakunnan eliittiin kuuluvat lukijani. Tiedän, ettette usko väitettäni, että moisia TÄYSIN syrjäytyneitä miehiä löytyy maastamme tuhansittain. Tehän itse ette tunne ainuttakaan. (Ettekä, herra paratkoon, haluakaan tuntea.)

Ja mikäli professori Hiilamolta kysytte, moisia ei ole olemassakaan. Eihän Hiilamo tiennyt työhaluttomiakaan olevan kuin muutaman. Kupla on rakennettu yksisuuntaisesta peililasista. Näkee vain oman puuteroidun nenänsä.

Todistan väitteeni yksinäisistä miehistä vain yhden kunnan osalta. Laajentakaa alla oleva esimerkki koskemaan kaikkia maan kymmeniä syrjäisiä kuntia. Ehkä alatte epäillä minun puhuvan totta.

Ruutukaappaus Hesarin jutusta, jossa kerrottiin minkälainen miesylimäärä suhteessa sataan naiseen on muutamissa Suomen köyhimmissä kunnissa.

 

Esimerkiksi syntymäkuntani Rautavaara hakkaa Kiinan vääristyneen miesylijäämän mennen tullen. Kiinassa suhde on 118 miestä sataa naista kohti – ja se on kansainvälisesti huolestuttuva uutinen.  Rautavaaralla sataa naista kohti on peräti 135 miestä. Siitä ei kukaan ole huolestunut. Ja tietenkin: sehän on niiden itsensä vika. Niin aina, kun valkoisista miehistä on kyse.

Saatte uskoa, että tuossa ylimäärässä on aika monta normielämän kelkasta KOKONAAN tipahtanutta miestä. Syrjäytyminen on sille liian lievä sana. Siis ihmisiä, jota ei oikeasti ole olemassa kenellekään, vaikka heidänkin täytyy elää, koska kuolema viivyttelee.

Ai niin, mutta eihän tällainen kiinnosta teitä tippakaan. Anteeksi, että kerroin. Hehän, nuo miehet, eivät ole kenenkään uhreja. Ei roska voi olla. Syyllisiä korkeintaan. Johonkin.

Mutta voi kuinka moni teistä muista onkaan uhri!  Joku on sanonut pahasti somessa, kiilannut liikenteessä, ollut tyly kassajonossa – tai väärä mies ehdottanut seksiä. Kamalaa sellainen.

Jussi Juhani

[supsystic-social-sharing id='1']