[supsystic-social-sharing id='1']

Ylemmässä kuvassa reipas espanjalainen torakka, cucaracha, kipuaa bungalowimme seinälistaa. Alemmassa otoksessa näkyy torakan alennustila, kun pudotin sen lattialle ja käänsin ylösalaisin. Eivät nimittäin itse pääse kääntymään takaisin, vaan ovat ohikulkijan armoilla.

Vannon: En tappanut torakkaa. Opetettuani sille käytöstapoja, laskin touhuamaan torakan touhuja, mitä sitten lienevätkään. Tuskin kuitenkaan pilaavat maapalloa yhtä paljon kuin me, sen geneettiset lähisukulaiset.

Jostakin syystä minulle ei myöskään tullut mieleen, että voisi aivan hyvin syödä sen. Ehkä kunnioitin otusta alitajuisesti liikaa, koska olen kuullut sen nimen itselleni erittäin miellyttävässä yhteydessä tuhansia kertoja. Cucaracha on nimittäin eräs rumban kuvio. Rumba taas on mieleisin tanssini heti tangon jälkeen.

Näin oudosti ihmismieli perustelee asioita. Jopa meillä järkevillä.

Pseudomoralistien piireissä tilanne on vielä pahempi. Paljon pahempi. Absurdi suorastaan. He ovat edenneet moraalissaan jo ylimmälle leijailutasolle. Sfääreihin, jonne yltävät vain keijut ja menninkäisistä ne, jotka osaavat lentää utusiivillä.

Seura- ja harrastuseläinten hyvinvoinnin neuvottelukunnan puheenjohtaja on jo  huolissaan siitä, että hyönteisravinnon yleistyessä vastaan tulee eettisiä ongelmia esimerkiksi hyönteisten tuotannossa ja lopettamisessa.

“Ne saatetaan jopa valmistaa elävinä, paistaa tai keittää”, hän sanoo.

Ymmärrän huolen. En itsekään haluaisi kuulla toukkien tuskankirkunaa keittiöstäni. Sellainen on liian sydäntä särkevää. Kuka tietää ovatko vielä edes aikuisia? Ajatus pannulla tirisevistä viattomista toukkalapsista vie yöunet keneltä tahansa, jolla ei ole teurastajan raakaa mielenlaatua.

Sama koskee kalastamista. Mielestäni vain julmuri käyttää elävää matoa ja ainoastaan ahneet eivät päästä kalaa takaisin järveen sen saatuaan.

Tosin vielä on hoitamatta vedestä väkivalloin ylös nostettujen kalojen posttraumaattinen stressireaktio. Sillä sellaisen ne taatusti kokevat. Ehdotankin, että kalastuskuntien varoin perustetaan jokien alajuoksuille toipumissuvantoja, joissa jasperpääkkösten uhreiksi joutuneet kalarukat voivat toipua järkytyksestään.

Että oikealla asialla ovat. Yltiöeläinrakkaat.

Mutta yhtä asiaa en ymmärrä. He kastroivat (linkki) koiransa, kissansa ja hevosensa. Operaatiossa uroseläimeltä poistetaan kivekset. Sen seurauksena siitä tulee leppoisa, rauhallinen ja kotona viihtyvä. Siis juuri sellainen kuin omistaja haluaa sen olevan.

Ja juuri se (omistajan halu) siinä on outoa ja ylittää minun moraalihorisonttini rajan: Miten voi olla oikein – tai ainakaan eläinrakasta – muovata lemmikkinsä eläinlääkärin veitsellä mieleisekseen? Eikö se ole lähinnä julmaa ja samalla äärimmäisen itsekästä? Varsinkin, kun kyseessä on nimenomaan lemmikki. Se söpöin, jota rakastetaan.

Lemmikkien kastraatiota jopa perustellaan leikatun eläimen edulla. Perustelu on erityisen kiero ja lapsellinen. Meillä ei nimittäin ole mitään todellista tietoa eläimen edusta ja varsinkaan sen tahdosta. Ja jos olisikin, luulen, että ihan viimeksi se haluaisi kastraatiota. Yksikään uros koko luomakunnassa ei halua.

Totta kai eläin on rauhallinen toimenpiteestä toivuttuaan eikä päällisin puolin näytä kärsivän. Sama koski aikoinaan lobotomian kokeneita ihmisiä tai eunukkeja (kastroituja miehiä). Rauhallisia olivat. Silti noista toimenpiteistä on ihmisten kohdalla luovuttu ajat sitten lian epäeettisinä.

Tarkennus  savolaista sarkasmia ymmärtämättömille:
En halua tekstilläni tuomita ketään, jonka lemmikki on kastroitu. Haluan vain, että tarkastelette eettisiä ajatusrakennelmianne vielä kerran – ja jos tarvetta ilmenee, hieman rajoitatte moraalisäteilyänne.

Jussi Juhani

[supsystic-social-sharing id='1']