[supsystic-social-sharing id='1']

Vasemmistonuoret tekivät safarimatkan rikkaiden ja menestyneiden asuinalueille pääkaupunkiseudulla, muun muassa Kuusisaareen ja Westendiin. Hienoa.

Jos sivuutetaan se tosiasia, että safari tehtiin lapsellisen ylimielisessä vittuiluhengessä, niin on sanottava, että ajatus oli oivallinen. Siis, jos safarilla olleet ottivat opikseen jotakin – mitä kyllä suuresti epäilen, sillä luupäisyys on eräs kansallissairauksistamme.

Mutta jos osallistujat kykenivät näkemään ideologisen kaihinsa läpi ylipäätään mitään, niin ehkä oivalsivat, että alueelta puuttui jotakin yhteiskunnallisesti paljastavaa.

Vai näkyikö kaduilla juoppoja, huoria tai varkaita? Keittivätkö eläkeläiset kissanpääsoppaa? Kerjäsikö joku? Sakottiko poliisi vain siksi, että tarvitsi rahaa omaan taskuunsa? Uhkailtiinko? Yrittikö kukaan taskuille? Paistoiko vastaantulevien silmistä toivottomuus?

Ei vai? Semmosta se kapitalismi parhaimmillaan on. Puutetta.

Mutta tylsäähän sellainen tietenkin on. Porvarit järjestävät elämänsä sellaiseksi. Umpitylsäksi. Niillä on joku hinku saada katunsa siisteiksi ja turvallisiksi, puunata asuinalueensa kauniiksi ja toimiviksi. Sieltä lapset sitten aamuisin kirmailevat punaposkisina kouluihinsa oppimaan kapitalismia ja isukit ja äitsyt menevät töihinsä – joita eivät kutsu paskaduuneiksi.

Kolmannen kerran: Tylsää sellainen!

Mutta niin se porvallinen elämä tupaa olemaan. Ei lainkaan samanlaista säpinää kuin vasemmistovetoisissa yhteiskunnissa.

Itse olin aikoinani muutamalla safarilla sellaisessa ihannemaailmassa, jota vasemmistonuoret haikailevat. Ehkä ymmärtämättömyyttään, mutta kuitenkin.

Neuvostoliiton vielä ollessa voimissaan, kävin muutamia kertoja siellä.  Olin matkustellut muuallakin, mutta niin suurta apatiaa en ole koskaan kohdannut missään. Enkä niin täydellistä inhimillisen moraalin luhistumista.

Ihmettelen edelleen, miksi Neuvostoliiton todellisista oloista ei kerrota Suomessa vieläkään. Kuka kieltää? Tai paremminkin: Mitä pelätään? Vai olemmeko jo niin vasemmistolaisia, ettemme halua uskoa mihin sellainen ideologia johtaa?

Eka reissulla jo heti Viipurissa miliisi yritti ryöstää meidät, ja olisi sen tehnytkin, ellei avuksi sattunut suurta suomalaisseuruetta. Siis järjestelmä, jossa poliisi ryöstää turisteja.

Heti Viipurin jälkeen hiljensimme ihmeissämme, kun heinäpellolla työskennelleet nuoret naiset tekivät meille selkeitä suihinottoeleitä samalla kun hieroivat sormiaan rahan merkiksi. Seksiä oli siis rahasta tarjolla ohikulkijalle jo ensimmäisen kolhoosin pellolla. Ja niin minulle asia myöhemmin varmistettiin. Juuri siitä oli kysymys.

Emme ehtineet ihmetellä kauan. Hurjaa vauhtia Ladan-romuilla rinnallemme kiilanneet jobbarit heiluttelivat paksuja ruplatolloja rotteloidensa ikkunasta. Yrittivät niin epätoivoisesti saada huijattua meiltä länsivaluuttaa, että touhu muuttui vaaralliseksi. Loppui vasta kun kaveri matki sormillaan pistoolia ja osoitteli heitä sillä, samalla kun kaivoi hansikaslokeroa muka ottaakseen sieltä aseen – jota meillä ei ollut.

Ensimmäisen iltana Leningradissa menimme syömään Nevski prospektilla sijaitsevaan huippuravintolaan. Piti olla yksi kaupungin parhaista. Niin meille oli mainostettu. Tilasimme jokainen listalta hieman erilaista liharuokaa. Kaikille tuli samanlainen epämääräinen möykky. Tarjoilija läiski pöytää liinallaan ja yritti kaupata keittiöstä varastamaansa kaviaaripurkkia.

Siinä maassa tarjoilijat olivat menestyjiä. He olivat valtion suojeluksessa ja pystyivät työpaikaltaan varastamaan valtion omaisuutta helpommin kuin monesta muusta. Toki kaikilla työpaikoilla kaikki varastivat. Eihän siitä kukaan kärsinyt, koska tavara oli valtion – eli oikeastaan niiden varkaiden.

Miehiä ravintolassa oli yllättävän vähän. Naisia sitäkin enemmän. Itse asiassa lähes joka ikisessä pöydässä istui naisseurue. Osa kauniita, osa tavallisen perheenäidin oloisia. Kysyin pöydässämme istuneelta kokeneelta Neuvostoliiton matkaajalta oliko kyseessä jokin naisten ilta tai jotain. Tyyppi ei edes alentanut ääntään, kun sanoi:

– Ovat huoria. Joka ainoa. Täällä ravintoloissa käy vain turistit, huorat ja jobbarit. Muilla ei ole varaa.

Aika pian totesin sen itsekin. Tarjouksia lähipöydän maatuskoilta alkoi tippua tiuhaan tahtiin.

Missä tahansa turisteille tarkoitetussa paikassa notkui seksiä tarjoavia naisia pilvin pimein. Syy selvisi lyhyellä laskutoimituksella: yhdellä turistipanolla sai saman verran rahaa kuin kolmen kuukauden ankaralla työnteolla.

Se veti naisia alalle. Perheenäitejä, opiskelijoita, lääkäreitä ja insinöörejä oli tarjoamassa turistimiehille seksipalvelujaan länsivaluuttaa vastaan. Koko kaupunki oli suuri bordelli.

Jobbarit taas elivät vaihtamalla ruplia länsivaluuttaan. Heillä jokaisella oli myös valtion järjestämä vakituinen työpaikka, mutta heidän ei tarvinnut siellä edes käväistä. He maksoivat esimiehilleen, että saivat notkua päivät turistien kimpussa kaduilla.

Kaikki, joita tapasin, varastivat jollakin tavoin. Taksikuskit peittivät mittarinsa ja veloittivat jopa kaksikymmenkertaisia maksuja, miliisit kirjoittivat tuhruisille pahvilapuille keksittyjä sakkoja ja pistivät rahat liiveihinsä, tarjoilijat kauppasivat työpaikaltaan varastamaansa vodkaa, samppanjaa ja kaviaaria, hotellien siivoojat varastivat työpaikkansa tavaroiden lisäksi asukkaiden tavaroita ja rahaa…

Kerran minulta varastettiin hotellihuoneeseeni hyvin kätkemästäni setelinipusta neljäsosa rahoista. Siis ei kaikkia, vaan neljäsosa. Kohtuullista.

Seuraavalla kerralla olin viisaampi. Asuin eri hotellissa. Epäilin kuitenkin, että siivooja ehkä sielläkin tutkii kaikki tavanomaset piilopaikat löytääkseen huoneeseen jättämäni rahat. Niinpä olin ovela. Ajattelin minimoida tulevan menetyksen. Jaoin setelit neljään eri nippuun ja kätkin ne neljään parhaaseen mahdolliseen eri piilopaikkaan. Kukaan rosvo ei ole niin tunnollinen, että löytäisi kaikki neljä kätköä.

Kun tulin kaupungilta, tarkistin kätköni. Jokaisesta neljästä nipusta oli viety tismalleen neljäsosa.

Leningradissa mainostettiin sijaitsevan Euroopan suurimman tavaratalon. Niin ehkä olikin. Pinta-alaltaan. Tavaramäärässä ja laadussa mikä tahansa suomalainen R-kioski hakkasi sen. Länsimaiselle ihmiselle siellä ei ollut yksinkertaisesti mitään ostamista. Esimerkiksi kello-osaston koko helkutin suuressa tilassa oli vain pari kelloa näytillä lasikuvun alla – ja niitä vahtimassa useampi tiukkailmeinen nainen.

Kun katsoin lähempää niitä ”aarteita”, huomasin, että olivat samanlaista luokatonta roinaa, mitä Suomessa myytiin huoltoasemilla vitosella (markka-aikaa).

Ja valtavissa asumislähiöissä heidän sosialistinen arkkitehtuurinsa oli ehkä ruminta, mitä maailmaan on koskaan rakennettu.

Jne, jne…  70 vuotta silkkaa epäonnistumista ja ihmisen arvokkuuden luhistumista. Sitä oli sosialismi. Juuri sitä maailma kaipaa ihan vähiten.

En ole vieläkään tointunut siitä järkytyksestä, kun neuvostosafarini paljasti valheeksi kaiken sen, mitä kyseisestä maasta ja sen hienosta sosialistisesta järjestelmästä oli Suomen mediassa vasemmistolaisten toimesta vuosikymmenet tolkutettu.

Ja sen valheen peruja jotkut haluavat elätellä edelleen. Ihan vain lapsellista ylimielisyyttään. Uskomatonta.

Jussi Juhani

[supsystic-social-sharing id='1']