[supsystic-social-sharing id='1']

Olen lomalla Playa del Inglesissä. Aivan. Tämä on lomapaikkojen klisee ja läskisoosi. Rahvaan, eläkeläisten ja mielikuvituksettomien liimataisten rantalomakohde, jonka trenditietoinen travelleri kiertää kaukaa. Olen täällä jo ties monettako kertaa.

Miksi tulen juuri tänne? Eihän Inglesissä ole museoita, linnoja eikä vanhoja kirkkoja. Ei alkuperäisväestön eksotiikkaa eikä jänniä viidakkoseikkailuja.

Juuri siksi.

Kun on nähnyt kirkoista ja temppeleistä yhden, on nähnyt ne kaikki. Minä olen harmikseni nähnyt liian monta. Osaan kuvitella kaikki rakennustöissä menehtyneet kurjat työläiset ja orjat sekä heidän piiskureinaan toimineet papit ja vallastaan juopuneet ruhtinaat.

Nimenomaan siinä tarvitsee mielenlujuutta ja sydämensivistystä, että jättää ne loput kirkot ja pyramidit näkemättä. Ne kaikki sohottavat typerästi kohti taivasta. Poispäin ihmisestä.

Kiinnostavaa arkkitehtuuria vai? No joo. Se on kyllä ihan kelpo pointti, myönnän. Arkkitehdit ovat ainoita oikeita taiteiljoita, muut vain tuhertajia ja pimpparaudan kilkuttajia. Mutta GaudinSacrada Familian mielenvikaisen hökötysmäisyyden kokeminen Barcelonassa riittää kyllä meikälle muutamiksi inkarnaatioiksi – joihin en edes usko.

Museoiden kömpelöt käsintehdyt tekeleet kiinnostavat yhtä vähän. Värkkään samanlaisia kulmikkaita sätöksiä kesämökilläni, kun sille päälle satun. Ja luukasatkaan eivät säväytä. Kun minulla oli koira, se raahasi metsästä vanhoja luita näkyville ihan riittämiin. Anatomisia tai arkeologisia tietoja tarvitessani avaan Wikipedian.

Alkuperäiskulttuurien vetovoimaakaan en enää ymmärrä. Olen viettänyt lapsuuteni metsässä Rautavaaran ja Sonkajärven välillä. Siellä ihmiset olivat suomalaisnatiiveja, jotka käyttäytyivät niin kuin ihmiset missä tahansa viidakossa käyttäytyvät: Alkeellisesti ja välillä mulkkumaisesti toisiaan kohtaan. Toki osasivat veistää puunoksasta lapakon, jolla takamus pyyhittiin, eivätkä koskaan kusseet lähteeseen.

Niinpä piileskelen nyt täällä muutaman viikon. Istun auringossa ja iltaisin tanssin cumbiaa ja bachataa. Olen hyvä niissä. Siis niissäkin. Jos jossakin järjestettäisiin kisa vaatimattomuudessa, uskoisin voittavani sen ylivoimaisesti.

Hieman toki täällä kaipaan omaan viidakkooni, Itä-Karttulan metsään, jossa mikä tahansa pihlajapuska hakkaa monimuotoisuudessaan ja harmoniassaan joka ikisen ihmisen saavutuksen. Siellä on myös kirkkoni. Tai siis on se täälläkin. Otin mukaan. Se ilmenee laskevan auringon punana meren aalloilla, terassilla hyppelevänä mustarastaana ja boleron kaihoisina sointuina tähtitaivaan alla.

Jussi Juhani

PS. On täällä säpinääkin. Huorat valtaavat muutaman korttelin reviirikseen aamuösin, hinnat muoviämpärin luokkaa. Erään ostarin alakerrassa juhlii tuhat homoa joka ainoa yö, kikkelinvenytysbailut jatkuvat sarastukseen saakka. Suuren hietikon takaisessa pusikossa eläkeläispariskunnat paneskelevat toistensa vaimoja auringon polttaessa takamukset rakoille. Muutamalla klubilla tarjoilijatkin ovat niin huumepöllyssä, etteivät kykene ottamaan maksua kivennäisvedestä. Tiedän nämäkin. Mutta ilta-auringon laskiessa, boleron soidessa, ymmärrän, että niin kuuluu ollakin. Kaikki mikä on, on oikein, koska muuta kuin mikä juuri nyt on, ei ole olemassa.

Tämän teko-otuksen tapasin vahingossa eräässä luola-asunnossa. Kuvaa ihmistä kivikaudelta. Samoin tuo oikeanpuolinen.

[supsystic-social-sharing id='1']