Lueskelin vanhoja kommentteja blogiteksteihini. En yleensä poista edes pahimpia. Ainoastaan yhden olen deletoinut. Siinä väitettiin, että kampaan tukkani otsalle kuin Immo Kuutsapeittääkseni alkavan kaljuni. Poistin kommentin, koska en kampaa otsalle, vaan päinvastoin vedän suoraan taakse.
Sitä paitsi minulla ei ole alkavaa kaljua. Se osa päänahkastani, joka loistaa paljaana, on ollut samassa positiossa jo monta kymmentä vuotta. Testosteronimääräni ei riitä kaljuuntumisen etenemiseen, vaikka minulla seisookin edelleen ihan tanakasti.
Muutamissa palautteissa väitettiin, että olen elämääni katkeroitunut kyynikko, joka pitäisi yhteisen hyvän nimissä lopettaa jollakin vähemmän armollisella tavalla.
Ihan hyvä analyysi. Paitsi, että katkeruuteni on sulanut jo vuosia sitten. Jäljellä on enää, no, se kyynikko. Ilman kyynisyyttä ihminen on vain haihatteleva hupakko, jota kuka tahansa voi vedättää mielensä mukaan. Ja niinhän haihattelijoille tehdään.
Maailma on täynnä kirkassilmäisiä haikailijoita, joiden tekemisissä ei ole mitään tolkkua. Kunhan humpailevat. Ja uskovat etiäisiin, jotka lopulta pettävät heidät karmeasti. He eivät vaivaudu ajattelemaan yhtään tosiajatusta koko elämänsä aikana, ellei kuolinkorahdusta lasketa sellaiseksi.
Jos luulette, että kärjekkäiden blogitekstieni takana istuu elämäänsä pettynyt mies, ette voisi pahemmin erehtyä. Voin nimittäin kertoa jotakin, johon harva yltää:
Kaikki haaveeni ovat toteutuneet. Joka ikinen. En enää keksi, mitä vielä tarvitsisin. Minulla on jo kaikki. Ollut pitkään. Onnellisuuteni on ylitsevuotavaa.
Älkää tehkö onnellisuudesta virhepäätelmiä. Jos näette tyypin, joka päivästä toiseen hymyilee kuin jälkeenjäänyt hylje ja puhuu vain mukavia, olette tavanneet heikkomielisen, ette onnellista. Tai sitten hän on aineissa. Näitä näkee. Liperit kaulassa tai ilman. Mielenrauha ei tarkoita persoonan ja temperamentin kastraatiota, vaan jotakin ihan muuta.
Haaveilu on taitolaji. Sitä kannattaa harjoitella ennen kuin ryhtyy puuhaan vakavissaan. Hetken säntäilyt naurettavien impulssien perässä eivät ole haaveita, eikä edes toiveita. Ovatpahan vain pieniä mielenvikaisuuskohtauksia, joista on kyllä kokemusta niistäkin aivan riittävästi.
En toki väheksy säntäilyjen arvoa. Ne piristävät elämää. Sekä omaa, että haastemiesten. Mutta ei niistä haaveiksi ole.
Eräs persoonarakenteeni piirre, impulssikontrollin heikkous, kertoo kyvystä kokea vahvoja tunteita, jopa holtittomia. Sanoisin elämänsuolaksi, ellei kuulostaisi kliseeltä ja elleivät tunteet olisi niin rasittavia. Kuka jaksaa yli kolmen minuutin kiukkua? Kuuden minuutin orgasmia? Kolmen päivän nousuhumalaa? Viikon vihaa?
Liialliset tunteet ovat rasittavia. Vain nämä kannattaa säilyttää: ilo, rakkaus, myötätunto, onnellisuus. Ai niin, ja se kyynisyys.
Mutta ne haaveet… Ne ovat vakavia toiveita hyvästä elämästä ja niiden eteen on oltava valmis uhraamaan paljon. Lähes kaikkensa. Ja niissä on oltava myös riittävästi järkeä ja sydäntä, että Kosmos suostuu niiden takuumieheksi.
Mitä ihminen ylipäätään tarvitsee ollakseen onnellinen? Jokainen tehköön luettelonsa, oman check-listansa. Tässä minun:
- Hyvät ihmissuhteet OK
- Voi tehdä asioita, joita itse haluaa. Yhdellä sanalla: vapaus OK
- Riittävä toimeentulo OK
- Riittävä terveys OK
- Mielenrauha (eri asia kuin ”onni”) OK
Aina kun valitan jostakin henkilökohtaisesta, olen sillä hetkellä eksyksissä check-listani totuudesta. Palaudun kyllä nykysin hämmästyttävän nopeasti harharetkiltäni. Siperia on opettanut.
Olen siis onnellinen mies. Sanoisin jopa, että erittäin onnellinen mies. Ehkä Suomen onnellisin blogisti.
Jussi Juhani
