Löysin syrjäisen pariladon lattialta kuolleen hiiren. Käyn ladossa pilkkomassa puita. Teen pilkkomisretkeni muilta salaa. Pelkään, etteivät ahkerat ja tunnolliset ymmärtäisi miestä, joka kesken kiireisen työpäivän ajaa korpeen, kaivaa takakontista kirveen ja painuu ladolleen hakkaamaan paita märkänä pölkkyjä pilkkeiksi – joita ei tarvitse mihinkään.

Puiden pilkkominen on tanssin ohella terapeuttisinta mitä tiedän. Tarvitsen sellaista terapiaa. Muuten tukehtuisin maailman imelään valheeseen.

Hiiri-vainaasta tuli ongelma. Se lojui keskellä työmaatani kuin divaanille asettunut ruhtinas. Miksi se siihen tuli kuolemaan? Maailmassa on tilaa.

Sitten kaduin raakuuttani.

Äskettäin elämisen riemusta vikisseen olennon kalmoa ei saa kohdella noin. Sellaisesta puuttuu kunnioitus. Se taas kertoo arvoista, jotka eivät potkijalla voi olla kohdallaan. Petteri Orpo tai Juha Sipilä eivät koskaan potkaisisi kuollutta hiirtä, puhumattakaan Touko Aallosta. He kilvoittelevat arvoissaan. Minä taas hukkasin omani jo silloin, kun potkivat koulusta kolmetoistavuotiaana.

Häpesin silloin ja häpesin nyt. En ikinä ole oppinut käyttäytymään niin, ettei tulisi sanomista.

Toisaalta: Vaikka olenkin viettänyt lapsuuteni metsäläisten ja aboriginaalien keskuudessa ja nuoruuteni kriminaalien, en ikuisesti voi puolustella moukkamaista käytöstäni sillä. Ihmisen elämän tarkoitus on kehittyä henkisesti. En tosin ymmärrä mitä se tarkoittaa. Ehkä se tarkoittaa juuri sitä, ettei potki hiirenraatoja. Niin sen on oltava.

Etsin otuksen heinikosta, jonne se oli lennähtänyt. Vainaja vaikutti menettäneen henkensä aivan hiljattain. Hajoamisprosessi ei vielä ollut alkanut eikä kärpäsiäkään näkynyt. Vuolin hiirelle ruumislaudan oksattomasta kuusilastusta ja asetin sen sille lepäämään.

Olen sivumennen sanoen testannut ruumislaudalla pötköttelyä itsekin. Riuttalan talomuseon kuolinaitassa on satavuotias lauta. Upea kapine. Sileä, paljon käytetty ja vartalonmyötäinen.  Aikoinaan talon väki on vuorollaan makoillut siinä ruumiinpesijöiden käsissä. Heitä ei ole enää hävettänyt alastomuutensa toisten edessä.

Kun vaimoni kanssa vierailimme museossa, halusin ehdottomasti kokeilla juuri ruumislautaa, en kiikkustuolia.  Melkein nukahdin, niin levolliselta siinä tuntui. Ihmisen suurin onni on kuolevaisuus. Että häpeä joskus lakkaa.

Mutta hiiren hautajaisiin…

Arkkua en sentään viitsinyt väsätä. Se olisi ollut jo liian tekopyhää, liian vihreää.

Sitten hain kaivinkoneen.

Olen nykyisin rikas riistäjäsika, joten minulla on oma kaivuri. Jokaisella pitäisi olla. Ainakin yhteiskäytössä, jos ei muuten. Vain kaivinkoneella voi jättää itsestään näkyvän jäljen jälkipolville.

Kaivoin puolitoista metriä pitkän ja metrin syvän kuopan. Haudan. Ehkä hieman suurellinen hiirelle, mutta enhän tiedä sen taustoja. Saattanut olla mahtihiiri suvussaan. Kenties merkkihenkilö hiiriyhteisössä.  Ainakin sen elämä on ollut yhtä tärkeä kuin minkä tahansa elävän olennon. Ihminenkin on vain elävä olento. “Vain” tarkoittaa, ettei enempää.

Laskin hiiren ikuiseen lepoon saatesanoin: Vaikka maailma sinua väheksyi, minä en. Eikä Luojakaan. Aamen.

Sanani kuulostivat kauniilta korvissani. Niin omat sanat usein kuulostavat.  Sitten lauloin ensimmäisen säkeistön virrestä ”Mä vaivainen oon mato matkamies maan…”. Värisytin laulaessani ääntäni. Opin väräjävän laulutyylin nuorena ystävältäni Valdelta.

Itkin hieman, koska samaistuin hiireen ja laulusta tuli niin surkea olo. Niin niistä kuulukin tulla, virsistä. En kyllä tiedä miksi. Ristiä en haudalle laittanut. Risti on kristittyjen symboli ja olen varma, ettei yksikään hiiri usko Jeesuksen sovittaneen syntejään.

Olin ylpeä itsestäni.  Hiiri oli vikissyt tärkeyttään koko elämänsä ajan, mutta ennen minua kukaan ei ollut piitannut siitä paskaakaan.  Olin viimeinkin siirtynyt niiden joukkoon, joilla on arvot kohdallaan. Ehkä jopa ohi heistä. Olin pakahtua.

Tältä siis tuntuu olla hyvä ihminen. Kivalta, mutta hieman hölmöltä.

Jussi Juhani