Hesarin juttu, ”Puppua Neuvostoliitosta”, ihmetteli miten 70- ja 80-luvuilla jopa suomalaiset koulukirjatkin julistivat törkeitä valheita sosialismin autuudesta, vaikka raaka todellisuus jo tiedettiin. Minä en ihmettele. Minä tiedän.
Itse lisään, että muistan oikein hyvin, miten varsinkin silloinen kulttuurieliitti oli aivan etunenässä valehtelemassa meille naapurissa täyttymyksensä saavasta sosialismin auvosta. Siis, vaikka jo tiedettiin miljoonista uhreista. Siihen aikaan ilman sosialismin autuuden julistamista ET VOINUT kuulua kulttuuripiireihin.
Varsinainen kysymys tietenkin kuuluu: Miksi näin tehtiin? Mikä ihme oli motiivina tällaiselle joukkovalheelle? Olen jo niin vanha, että minulla on siihen vastaus (ymmärtääkseen tuollaiset asiat, TÄYTYY olla riittävän vanha).
Se menee näin: Jokaisessa ajassa määrätyllä ihmisryhmällä täytyy olla jokin hellitty ja suojeltu yleisesti hyväksytty valhe. Jokin unelma, jolla ei ole MITÄÄN tekemistä inhottavaksi koetun realismin kanssa.
Se antaa joillekin heistä valtaa, toisille rahaa, mutta sen tärkein anti on yhteisöllinen ylemmyyden tunne. Tunne siitä, että juuri me - ja sen myötä minä – kuulumme valikoituun ”hyvien ihmisten ” joukkoon. Erotumme syvästi halveksitusta rahvaasta ja roskaväestä.
Tämä selittää sen, miksi nimenomaan ns. kulttuurieliitti on aina ollut innolla mukana näissä valheissa. Ollakseen jotakin, heidän ON erottauduttava, oltava ”muita enemmän”. Ihmiskunnan eliittiä, parhaimmistoa. Tästä hyvyyshybriksestään he tosin käyttävät ilmaisua ”edistyksellinen”.
He siis kokevat olevansa ihmiskunnan valikoituneita airueita matkalla kohti paratiisia, jossa pyyteetön rakkaus, täydellinen tasa-arvo, alati läsnä oleva myötätunto, ehtymätön luovuus ja kaikenlainen muu evolutiivisesti epäinhimillinen ja mahdoton täyttymys kukoistaisivat.
Tässä utopiassa kaikki olisivat samalaisia kuin heidän itse itsestään ja kavereistaan luoma täysin valheellinen ihmiskuva.
Ainoa este tiellä tähän utopiaan on heidän mielestään aina ollut röyhtäilevä, kiroileva, takamustaan raapiva ja halveksittavan moukkamainen rahvas, jota ahneet ja sieluttomat sikariistäjäyrittäjät kusettavat.
Niinpä he haluavat kohota tämän roskajoukon yläpuolella sepittämällä ensin itselleen - ja sitten muille - ylevältä kuulostavia kauniita valheita, joissa ihmiskunta kuvataan sellaiseksi, mitä se ei ole koskaan ollut, ja mihin se ei kykene vielä kymmeneen tuhanteen vuoteen, eikä ehkä koskaan.
He unohtavat, että evoluution tässä vaiheessa juuri itsekkyys, kaikenlainen joukkomölyäminen, uskonnollinen kiihkoilu, epäluulo, raakuus, ahneus, petollisuus ja myös takamuksen raapinen ovat aivan lajimme olemassaolon kovinta ydintä. Sen täydellistä ilmaisua – ja siinä mielessä hyvin kaunista.
Juhani Kuosmanen
