[supsystic-social-sharing id='1']

Oletteko koskaan tunteneet niin syvää häpeää, että se on lamauttanut teidät täysin, vienyt puhekykynne ja saanut piiloutumaan?

Se on karmea tunne, kuolemaa pahempi. Syntyy esimerkiksi silloin, kun yhteisön halveksunta laskeutuu yllättäen päällenne kuin virtsasade. Siinä samassa teidät hylätään ja julistetaan luuseriksi. Nilkiksi, hyypiöksi, pervoksi, narkiksi, juopoksi, imbesilliksi, rasistiksi, kriminaaliksi, naistenhakkaajaksi… onhan näitä, häpeänimityksiä.

Ja niitä me innolla käytämme, koska kannatamme kaikista rangaistuksista eniten juuri häpeärangaistusta. Itse asiassa lähes hingumme sitä – muille.

Häpeältä ovat suojassa vain täydellisesti luonnehäiriöiset. He eivät tunne sitä. Selitys, miksi eivät, on kuitenkin paljastava: Tutkimusten mukaan vaikeat narsistiset luonnehäiriöt johtuvat usein lapsuudessa koetusta murskaavasta häpeästä. Se on ollut niin sietämätöntä, ettei ihmismieli ole yksinkertaisesti kyennyt käsittelemään sitä.

Niinpä mieli murtuu ja paikkaa vahingon tunteettomuudella. Sisäisen prosessin seurauksena näistä onnettomista tulee näennäisesti häpeämättömiä – ja samalla empatiakyvyttömiä. Nimitämme heitä psykopaateiksi, lievemmin sosiopaateiksi tai vain narsisteiksi. Häpeänimityksiä nekin. Tosin turhia siihen tarkoitukseen, mikäli nimitelty on jotain tuollaista oikeasti.

Mutta kaikkiin muihin häpeärangaistus toimii kuin unelma. Se nujertaa kopeimmankin selän.
Uskon tietäväni ainakin kolme julkisuuden henkilöä, jotka tällä hetkellä kokevat lamaannuttavaa häpeää: Jari Sillanpää, Teuvo Hakkarainen ja Tomi Metsäketo.

Syyt tiedämme.

Sillanpään paljastui yllättäen narkiksi. Tosin vielä toistaiseksi koko kansan rakastamaksi narkiksi, sillä ihailijat ovat edelleen hämmentyneitä.  Mutta julma tilinteonhetki on käsillä. Se tehdään suunnattoman häpeän kera yksinäisyydessä. Sillanpää yrittänee parasta aikaa koota jossakin piilossa itsetuntonsa rippeitä. Samalla kun voihkii ääneen. Yksinvoihkiminen on häpeän ääni.

Rasistiksi haukutusta Hakkaraisesta tuli lisäksi naistenahdistelija. Olen varma, että vasta tuo viimeinen häpeätitteli on se, joka musertaa hänet. En usko Hakkaraisen enää toipuvan ennalleen – ellei ole luonnehäiriöinen. Viitasaaren ainoa suurmies on lyöty. Häpeä murskasi hänet.

Metsäkedon kohtalo on eräällä tavoin kauhein. Menetti kaiken yhdessä yössä. Ja todennäköisesti lähes turhaan.  Ainakaan toistaiseksi mediassa ei ole vielä esitetty niin vakuuttavaa evidenssiä, että se selittäisi hänen rangaistuksensa. Paitsi trendikkyys.

Mutta niin häpeärangaistus toimii: niittää maahan kenet villiintynyt yhteisö haluaa – eikä kukaan koskaan kadu.

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinenkin painii parasta aikaa oman häpeänsä kanssa. Siitä on seurannut jotakin hyvääkin:

– Sen luulen tietäväni, miltä Jari Sillanpäästä on tuntunut, että voimia hänelle!

Nissisestä kertova juttu oli otsikoitu ” Olen tuntenut ahdistusta, häpeää, turhautumista, ärtymistä”. Niinpä. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että syyttäjälaitokseen pesiytyy pelkästään luonnehäiriöisiä, eli häpeää tuntemattomia ihmisiä. Nissisen lausunto osoittaa, että olen ollut väärässä.

Olemme kansakuntana häpeän asiantuntijoita. Olemme häpeällä kasvatettuja. Ainakin me vanhempi sukupolvi. Siksi tiedämme sen valtavan rangaistusvoiman – ja käytämme sitä surutta. Toivon voimia jokaiselle siihen kurimukseen joutuneelle – ja musertavaa häpeää myllyn pyörittäjille.

Jussi Juhani

[supsystic-social-sharing id='1']