Jos seuraavassa inkarnaatiossa synnyn Suomeen, en aio puhua lapselleni suomen kieltä. Ehkä en puhu hänelle mitään, etten vain vahingossa ohjelmoi lastani väärään kulttuuriin ja vääriin arvoihin. Varsinkin kun oletetusti kuitenkin synnyn taas miesoletettuna.
Annan hänen kasvaa täysin omien valintojensa mukaisesti. Arvotkin hän voi aivan hyvin keksiä ihan itse. Niin kokoomuslaisetkin tekevät. Ja korvat on joka lapsella. Poimikoon niillä itse ympäristön äänistä itselleen mieluisimmat. Minä pysyn mykkänä, ettei synny ainakaan vahinkoa.
Kyllä lapset tietävät jo aivan pieninä mitä oikeasti haluavat. Ehkä jopa vauvoina. Olen avoin tulevan lapseni omille valinnoille. Jos oppii vain visertämään, niin hyvä. Jos ryhtyy matkimaan astianpesukoneen kolinaa, niin hyväksyn senkin.
On nimittäin väärin ohjelmoida lapset kasvatuksella tiettyyn rooliin. Ja suomalaisuus on rooli. Lapsena kielen kautta syntynyt. Sen roolin epäonnistunein ja vältettävin taso on suomalainen mies.
Olisi silkkaa väkivaltaa ja menetys ihmiskunnalle, jos kasvattaisin uuden inkarnaationi lapsosesta vahingossa suomalaisen miehen, vaikka tällä olisi sisäinen taipumus kasvaa turkkilaiseksi napatanssijaqueeriksi.
Opin tempun feministeiltä. He eivät enää kutsu lapsiaan pojiksi tai tytöiksi, vaan antavat näiden itsensä valita kumpia haluavat olla. Vai eivätkö kumpiakaan. Eivätkä käytä sukupuolittuneita ilmaisuja. Tekevät näin välttääkseen vahingollisen sukupuoliroolituksen mieheksi tai naiseksi.
No hyvä. Yli kolmessakymmenessä juuri löydetyssä uudessa sukupuolessa on kyllä valinnan varaa.
Myös lastensa leikkikalut ja vaatteet feministit valitsevat tarkkaan, ettei vain tyttö/poika-roolimalleja opeteta vahingossa niiden kautta.
Samoin tekisin minä. Kaikissa asioissa. Laittaisin lapselleni jo viimeistään kaksivuotiaana tarjolle riittävän valikoiman eri ruokalajeja, jotta löytäisi makunsa. Ja etten opettaisi lastani syömään roskaruokaa – paitsi, jos lapsi nimenomaan haluaisi juuri sitä. Silloin menisimme mäkkärille, tietty.
Mutta anyway. Lihaa pitäisi olla tarjolla riistasta siankylkeen ja kaloista ainakin nahkiaiset, säret ja muikut. Nahkiaisia en tosin ole koskaan itse maistanut, mutta kuka tietää tulevan jälkeläiseni maun? Tofut laittaisin piiloon, mutta jos löytää niin löytää. Samoin heinät.
Hesarin valaisevassa kasvatusoppaassa eräs edistyksellinen äiti kertoi satuhetken varalle feministisen Pirkka-niksin:
– Saatan vaihtaa satua lukiessa hahmojen sukupuolet. Kun Pupu Tupuna rakentaa leikkimökin, äitipupu onkin se, joka määräilee mitä tehdään.
Juuri noin. Minä panisin vielä paremmaksi.
Jos joskus uskaltaisin puhua lapselleni, roolittaisin sadut kokonaan uusiksi. Vaihtoehtoiset narratiivit nääs. Punahilkan vaihtaisin Sini-Ilkaksi, joka ei uskoisi suden tarinoida alkuunkaan, vaan kutsuisi tätä pelleksi, koska luulee vanhaa naista feikkaamalla hämäävänsä Sini-Ilkkaa. No way. Se on sudelta nirri pois heti sadun alussa. Se vanha nainen, jota susi luuli mummoksi, oli todellisuudessa ukki. Vanhana ne näyttävät samanlaisilta. Ryppyisiltä.
Sadussa ei tarvittaisi metsästäjää lainkaan, koska Sini-Ilkka, entinen Tuhkimon rakastaja ja palkkasotilas, saisi yhden valehtelevan suden hengiltä suitsait ja lopuksi ehkä jopa söisi sen. Sitä syö suttakin, jos on taipumuksia ja saanut lapsena valita. Jos taas on kasvanut vegaaniksi, niin voihan sitä paastota yhden vaivaisen sadun verran. Sudesta ei nimittäin saa tofua millään ilveellä.
Mummoa ei sadussa olisi, vaan hän olisi siellä missä ne oikeastikin ovat: Kitumassa märissä vaipoissaan hoitolaitosta leikkivässä ihmishylkäämössä. Sen pituinen se.
Olen niin täpinöissäni feministien uudesta maailmanjärjestyksestä, johon he antavat lastensa vapaasti kasvaa, että odotan jo innolla kuolemaa.
Jussi Juhani
[supsystic-social-sharing id='1']
