[supsystic-social-sharing id='1']

Suomi on rankattu maailman onnellisimmaksi maaksi. Jiihaa! Eikä siinä kaikki. Saman raportin mukaan Suomessa asuvat myös maailman onnellisimmat maahanmuuttajat!

Mitäs siitä sanotte jaritervot, umayya abu-hannat ja muut rasisminatkuttajat?

Kaikki väitteenne kumoutuivat kerralla. Täällä ei asukaan maailman vihamielisin ja vakavasti geeniviallinen kansa, vaan hyväntahtoisten ja leppoisten ihmisten onnea hyrisevä joukko. Metsäläispopulaatio, jonka seurassa myös muualta tulleiden onni lisääntyy.

Onhan tuo toki aina ollut tiedossa, että onnellisia ollaan. Ja reiluja. Pohjimmiltamme. Miksi ei oltaisi? Se tulee niin vähästä tällä geeniperimällä. Jo pelkästään se, että Ruotsi jäi kyseisessä vertailussa yhdeksänneksi, tekee meikän hivenen arkitasoa onnellisemmaksi. Eikö teidätkin?

Siihen kun lisätään metsien humina, tansseissa lempeästi viemään pyrkivät naiset ja maailman paras pitsa, niin olotila lähentelee euforiaa. Euforiasta on vain pieni askel ympärivuorokautiseen orgasmiin – jota tutkimusten mukaan ei kestä enää kukaan. Että elekee, elekee… tämä kaikki on jo ihan kylliksi.

Että me suomalaiset emme ulospäin aina näytä niin perin onnellisilta, on vain näköharhaa. Ei aidosti onnelliset hymyile jatkuvasti. Mielenvikaiset yleensä kyllä.

Sisin on meillä tärkein, ei ulkokuori. Ainoastaan suomalaisella sielu on siinä moodissa, missä sen ihmisellä ylipäätään kuuluu olla. Sinnikkäästi lempeän ymmärtäväisessä asennossa kuin Magdalan Marialla, kuka hän sitten lieneekään.

Päällepäin yrmyistä ilmeistämme etelän psykopellet ovat toistuvasti vetäneet johtopäätöksen, että meitä muka enimmäkseen vituttaa. Ei ole totta. No, ehkä helsinkiläisiä, mutta ei meitä muita. Kerran päivässä ei ole enimmäkseen. Ja jokainen meistä tietää, ettei siihen tautiin kuole, joten nautinnon puolelle menee lopulta sekin.

Olen aina kokenut (muiden maalaisten tavoin), että vaikka lumituisku pistelee poskia ja kädet ovat kyynärpäitä myöten sohjossa, niin sisikunnassa voi silti laulaa peipposet. Ja vaikka joskus murahtelemmekin erään Kenopää-Korhosen kanssa yhteisiä perkeleitä, niin molemmat tiedämme, että se on vain peliä.  Suomalaisuutta. Kirosanoilla höystettyä onnen hyrinää.

Toki, jos sisäisistä peipposistaan kertoo muille, niin ne vaikenevat. Sekin on suomalaisilla tiedossa. Siksipä on viisainta kuunnella peipposiaan vaiti. Ja vieressä toinen suomalainen kuuntelee omiaan. Yhtä vaiti hänkin.

Olen aina ollut salaisesti ylpeä suomalaisuudesta ylipäätään ja omasta metsäsuomalaisuudestani eritoten. Onnea Suomi!

Jussi Juhani

[supsystic-social-sharing id='1']