Olisiko liian rohkeaa pyytää, että 100-vuotiaan Suomen kunniaksi ihmiset reilusti kantaisivat rintapielessään merkkiä, josta kävisi ilmi heidän moraalinsa, uskontonsa, poliittiset ja eettiset periaatteensa? Tarkoitan sellaista kiiltolaminoitua, pyöreää arvopohjamerkkiä, en kalmanhajuisia hihamerkkejä.
Arvoista ja maailmankatsomuksesta kertova merkki selventäisi nykyistä kaoottista tilannetta, jossa toisen kohdatessaan ei enää tiedä mitä hänelle on soveliasta sanoa mitä ei.
Olen häkellyksissäni kaduilla ja ostareissa. Kaikki näyttävät päälle päin ihan tavallisilta ihmisiltä, mutta sisimmässään ovat virittyneet kuka minkinlaiseen, minulle outoon, eettismoraaliseen moodiin. Niinpä vahinkoja sattuu lähes aina, kun avaan suuni. Ja siinä sitä ollaan. Lievimmissä tapauksissa nolona, pahimmissa käräjillä.
Mutta jos vastaantulevan rinnassa reilusti lukisi:
” Olen vegaani ”, tietäisin heti, etten ala kehumaan uuden lounaspaikan juustopekonilla kuorrutettuja uunimakkaroita (vaikka ne sivumennen sanoen ovatkin todella maukkaita).
Jos taas kantaisi merkkiä:
” Feministi ”, malttaisin olla mainitsematta, ettei ystäväni Pave saa kaupungin vuokra-asuntoa, koska on yksinäinen suomalainen mies, vaikka muualta tulevat yksinäiset miehet saavat. Enkä kertoisi, että mikäli Pave olisi nainen, hän ei olisi yksinäinen, saati asunnoton.
” Harras kristitty ”-merkki estäisi minua kiroamasta ääneen pappeja, jotka kyllä pitävät puheita syrjäytymisestä, mutta eivät tee mitään, vaikka kirkolla on yli kolmen miljardin omaisuus ja yli miljardin vuosiliikevaihto. En mainitsisi, että kirkon rahoilla pystyisi poistamaan kaikki leipäjonot laakista ja asunnottomuudenkin vuorokaudessa. Enkä sitäkään, että Jeesus tekisi niin.
” Muslimi ”, olisi meikälle voimakas signaali käyttäytyä siten, että keskustelukumppani voisi samaistua. Puhuisin keskiaikaisesti.
” Homo ” –kyltti saisi minut ilostumaan: Ai sinäkin harrastat tanssimista! Diu dau! Niin minäkin! Siis vaikka olen ihan hetsku!
” Humanisti ”-tyypille jättäisin kaikki vitsit kertomatta. Vitsivarastossani ei ole ainuttakaan, joka ei loukkaisi jotakuta ihmisryhmää. Toki myös hidastaisin puhettani samanlaiseksi kuin Ylen selkokielisissä uutisissa.
” Kokoomuslainen ” – pinssin kantajalle tunnustaisin: Joo, minäkin olen aikamoinen koijari. Jep, ja teen metsätöitäkin. Ihan vain Susanna Kosken ylittämättömän työllistymisfilosofian innoittamana. Tosin omalla palstallani. Huvikseni.
” Demari ” – kyborgille en sanoisi yhtään mitään. Pelkään olentoja, joilla on aivojen paikalla kollektiiviseksi ohjelmoitu hauen ilmarakko tai jotain.
” Olen vihreä ”, -hipille kertoisin ihan jään särkemisen vuoksi heti alkuun, että itsekin omistin Jopon kolmekymmentä vuotta sitten, kunnes yksi kapitalistimulkku peruutti Mersullaan sen paskaksi (se on varmin keino ystävystyä vihreän kanssa, uhriutua heti kättelyssä).
Ehkä rintamerkkiä nykyaikaisempaa kuitenkin olisi, jos antaisimme kännyköittemme ensin keskustella keskenään, ennen kuin itse avaamme suumme.
Jos kohtaisin Kampin keskuksessa yllättäen erään naisihmisen, niin ennen kättelyä kännykkämme scannaisivat toisensa bluetoothin kautta. Näkisin vilkaisulla onko ystäväni Pertin vaimo, tuo normaalia sanovampi naisoletettu, harrastanut taas puhetta, jonka minun herkkähipiäinen kännyni tulkitsee vihapuheeksi.
Savolaisvitsit ovat sellaista matskua ilman muuta, samoin lyhyistä miehistä kerrotut alentuvat mielipiteet. Ja mikäli älylaitteeni havaitsisi Pertin vaimo-oletetun pitävän edelleen tanssimista vanhanaikaisena homohyppelynä, asia olisi sillä selvä. Sanoisin:
– Siivoa ensin kännykkäsi ja anna ukollesi useammin. Tule vasta sitten moikkailemaan meikää.
Jussi Juhani