Talouselämä-lehden tuoreimmassa numerossa (TE 38 / 1.11.2019) hallitusammattilainen, bisnesenkeli Leena Niemistö toteaa, että vastakkainasettelu on suuri riski. Hän on puuhaamassa vaikuttajaryhmää, jonka tehtävänä on lisätä luottamusta ja edesauttaa kuulemista ja kohtaamista. Hankkeessa on mukana runsaat kymmenkunta vaikuttajaa, jotka edustavat yrityselämää, virkamieskuntaa, mediaa, kirkkoa ja järjestöjä.
Ajatus vastakkainasettelun vastustamisesta kuulostaa äkkiseltään hyvältä. Harva sitä nyt tässä maassa kannattaakaan aktiivisesti. Toki ne, jotka siitä hyötyvät.
Vuonna 2015 tasavallan presidentti Sauli Niinistö piti puheen, jossa viittasi Jyri Paretskoin kolumniin tolkun ihmisistä. Maassa oli valloillaan hallitsematon maahanmuutto ja mielipiteet olivat jyrkkiä puolesta tai vastaan. Leimakirveet heiluivat. Someen perustettiin Tolkun-ryhmä, jossa mukana oli mainittu Paretskoi ja monia muita maltillisia keskitien kulkijoita, minä mukaan lukien.
Oli tarkoitus, että viestimällä kirjallisesti kukin lieventää vastakkainasettelua järkiperäisesti ja perustelee faktoin näkemyksiään. Eipä aikaakaan, kun koko porukka oli leimattu erityisen vaarallisiksi rasisteiksi ja itsensä ylentäjiksi. Se siitä liennytyksestä sitten.
Suomessa on epälukuisa määrä erilaista yhdistystä ja poppoota vastustamassa kuka mitäkin omasta mielestään ikävää asiaa suuressa suvaitsevaisuudessaan. On rasisminvastustajia, eriarvoisuuden vastustajia, fasisminvastustajia, jokaiselle fobialle on omat vastustajansa ja vihapuheen vastustajaryhmä ihan valtioneuvoston pestaamana. Lista ei ihan heti lopu.
Sinne tulee nyt yksi poppoo lisää vastustamaan kaikkea edellä mainittua hieman isommilla natsoilla ja näkyvyydellä, mutta asiaintilaa se tuskin muuttaa, sillä kaikenlainen vihainen puhe, terävä kritiikki ja koventuneet asenteet ovat oiretta eivät juurisyytä. Pitäisi aina ymmärtää syy ja hoitaa sitä eikä peitellä oireita vaikkapa kieltämällä tiettyjen sanojen käyttö tai haastamalla käräjille ihmisiä.
Isot natsatkaan eivät tuo itsestään ymmärrystä siitä, missä tavan kansalaisten arjessa mennään. Luin Björn Wahlroosin tuoreen kirjan. Siinä on erinomaisesti kuvattu Suomen talouden lähihistoria, talouden ongelmat viime vuosikymmeninä syineen ja seurauksineen, konsensuspolitiikan kiemurat ja suomettumisen vaikutus suomalaiseen ihmiseen, josta on tullut pragmaattinen hyvinvointi-ihminen ilman unelmia, haaveita ja tavoitteita. Siltikin kirjan riveillä ja rivien välissä huokuu kirjoittajan lähes täydellinen ymmärtämättömyys, tietämys ja käsitys tavallisen suomalaisen ihmisen arjesta. Lukiessa tuli mieleni Ranskan Marie Antoinette, joka kehotti kansaa syömään leivoksia, kun se valitti leivän loppuneen. Sama tauti vaivaa Niemistön ehdotusta.
Yleensä realiteetit ymmärretään ja tunnustetaan vasta, kun nakki napsahtaa muodossa tai toisessa omalle kohdalle. Esimerkiksi sopii Ylen Ruotsin -kirjeenvaihtaja Kirsi Heikel, joka on asunut maassa muutaman kuukauden. Taloyhtiössä räjähti kranaatti kellarissa ja koiraansa ulkoiluttamassa ollut Heikel kuuli laukauksia läheltä ja ymmärsi vasta siinä vaiheessa, että luoti voi osua myös häneen. Tai hänen lapsiinsa. Siihen saakka muistelen toimittajan näkemyksien olleen tässä suhteessa hyvinkin suvaitsemainen mitä tulee hallitsemattomaan maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen. Asia on kaukainen ja abstrakti niin kauan kuin ymmärretään konkreettisesti asiain kaikki puolet pintaa syvemmältä. Sama koskee erilaisia vastakkaisetteluita, joita tällä hetkellä kyllä on.
En muutenkaan keksi keinoa, millä vastakkainasettelua vastustetaan? Se ei nimittäin tapahdu ylhäältä määräämällä, ellei olla diktatuurissa. Kuolemanpelossahan ihminen suostuu aika moneen asiaan.
Veikkaan arvaavani jo keitä tuohon vaikuttajaryhmään on tulossa, ja jos arvaukseni pitää paikkansa, idea jäänee suutariksi. Pahimmillaan syntyy uusi jakolinja. Ja niitähän meillä on jo ennestäänkin.
Toki hienoahan se olisi, jos näin helposti ja pienellä vaivalla saataisiin maahan taas vanha rauha ja ihmisille hyvä tahto, kun joulukin tulee ensi kuussa.