Tämä yksi kuva Putinista ja Yön susista kertoo kaiken myös meistä suomalaisista. Siis, jos tulkitsee kuvan viestin nurin päin – niin kuin varmaan sofistikoituneimmat ovat jo tehneetkin: Tuollaisia me emme onneksi ole!

Olemme kuvan elementtien täydellisiä vastakohtia.

Poljemme pyöräilykypärät päässä kiltisti peräkanaa pitkin merkittyjä reittejä, emmekä herra paratkoon kaahaa vierekkäin. Miten vastuutonta tuollainen! Sivuvaunukin taitaa olla lailla kielletty, pitäisi ainakin...

Sitä paitsi kaikki kuvan henkilöt ovat miehiä. Meillä sellaisia ei enää juuri ole, on vain oletettuja.

Ja ainakaan lippuamme me emme ikinä julkeasi liehutella tuolla tavoin. Se olisi paitsi moukkamaista, myös loukkaisi kaikkia muita maailman kansoja. Eritoten niitä, jotka eivät koskaan olleet meistä kuulleetkaan ennen kuin eksyivät tänne erään omakotimajoituksen houkuttelemina.

Me olemme jotain parempaa, kultivoituneempaa, korkeasti moraalisia, hyveellisiä, hillittyjä, säyseitä, omantunnon arkoja... lähes ruotsalaisten veroisia jaloudessa ja hengen herkkyydessä. Maailman mimoosia.

Olemme siis kilttejä pikkutsuhnia, emme villejä, uhmakkaita ja vapaita – ja ihme kyllä, jollakin perverssillä tavalla jopa ylpeitä siitä.

Mistä tämä kaikki sai alkunsa? Se ei nimittäin aina ole ollut näin. Sotien jälkeen (ja opettamina) me vielä käyttäydyimme niin kuin lajimme edustajien historiallisesti kuuluukin. Kiroilimme, harjoittelimme keihäänheittoa heinäseipäillä ja istuimme kusiaispesässä ihan vain näyttääksemme, että pystymme.

Sitten tapahtui edistykseksi kutsuttu degeneroituminen: meistä tuli maailman onnellisin kansakunta.

Kuka hemmetti sellaista jaksaa?

Ihminen ilman vastoinkäymisiä, kamppailua ja sadattelua on vain löysää kudosta nahkasäkissä. Jonakin päivänä meille on pakko antaa verovaroilla tuotettuja sähköiskuja, että tuntisimme edes olevamme elossa.

Ja sitten joku hemmetin vätys vielä keksi, että olemalla maailman kilteimpiä ja hyväntahtoisimpia, tulisimme lopulta jotenkin palkituksi siitä!

Ei sellaista tapahdu. Maailma ei yksinkertaisesti toimi niin. Hyväntahtoisuus tulkitaan lopulta aina heikkoudeksi. Ensin kyllä ilakoidaan käsi kädessä kuin Andersenin saduissa – mutta sitten tulevat yönsudet. Se tietää possuille ja punahilkoille kyytiä.

Muistatteko kuinka kävi ihmiskunnan historian kilteimmälle ja lempeimmälle tyypille? Just. Naulattiin käsistään roikkumaan. Muistatteko miten kävi jaloille ja ylväille inkkareille? Suljettiin oman laajan ja rikkaan maansa surkeimpaan kolkkaan reservaateiksi. Miten kävi Tiibetissä, jossa kansa keskittyi vain tavoittelemaan henkistä valaistumista? Yksikään ei valaistunut, mutta lähes kaikki alistettiin vieraan vallan alle.

Tiedättekö sukupuuttoon tapetun Moa-linnun tarinan? Pienen populaation viimeiset lentokyvyttömät linnut olivat niin kilttejä, tyhmiä ja hyväntahtoisia, että tulivat töllistelemään ihmisten leirinuotioille. Kiitti, sanoivat istujat.

Ei tarvinnut lähteä sen kauemmas metsälle. Nosti vain takamustaan, kolkkasi moan hengiltä ja tyrkkäsi vartaaseen. Joo, moa-lintuja ei enää ole. Sellainen on hyväntahtoisuuden palkka, kun siihen liittyy myös tyhmyys. Niin kuin kuvan äijien naapuristossa liittyy.

Jussi Juhani