Hyvien ihmisten juhla jatkuu, mitä nyt ihmisroskat välillä hieman häiritsevät. Ainakin Oulussa.

Toki itsekin olen nykyisin yksi bilettäjistä. Maha on niin täynnä että piukkuu ja kaapissa roikkuu Bossin puku. Tosin enimmäkseen tyhjänpanttina. Ja aika usein pyyhin laadukasta silavaa suupielestä huippuravintoloissa. Sampanjaa en tosin kilistele, vaikka varaa ehkä olisikin. Kumma kyllä, omatunto ei juuri kolkuta. Katson nimittäin ansainneeni nykyiset bilevermeeni. Selkänahallani jo nuoruudessa.

Että hyvin siis menee, mutta en silti ole unohtanut miltä tuntuu kuulua roskasakkiin. Vieläkin löydän selästäni kohdan, johon eräs hyviin ihmisiin kuuluva jakkupukunainen potkaisi korkokengällään. Istuin taivaankorkuisessa kännissä ja resuisena kodittomana hänen kulkutiellään pankin ulkorappusilla. Kipu oli huumaava. Siitä on jo vuosikymmeniä, mutta en vieläkään siedä jakkupukuja, korkokenkiä kylläkin.

Entiseltä oululaiselta kansanedustajalta pääsi freudilainen lipsahdus:  mitä Oulun kaupunki aikoo tehdä sille ihmisroskalle, jota siellä (eräällä kadulla) on yllättävän paljon. Tarkoitan niitä vähäosaisia ihmisiä, jotka käyttävät ammattimaisesti alkoholia, huumeita, päihteitä…

Karmea lipsahdus. Siinä sanojan sisikunta pulpahti näkyville laakista. Selittelyt sammakosta ovat turhia. Hän vain sanoi vahingossa ääneen sen, jonka tiedän omista ja aiempien kohtalotovereitteni kokemuksista olevan yleisin suhtautumistapa syrjäytyneisiin ihmisiin. Ja varsinkin syrjäytyneisiin miehiin.

Olen kirjoittanut Savon Sanomiin useita blogeja, jotka sivuavat tätä teemaa. Silti sielläkin, lehdessä siis, vaistosin saman ylenkatseen ja vähättelyn sekä syrjäytyneiden ihmisten puolustajia kohtaan että ylipäätään heidän ongelmiensa esille tuomiseen. Kunnon ihmisiä ei ”paskiaiset” kiinnosta.

Tai kiinnostaa kyllä. Mutta vain silloin kun nämä syrjäytyneet lyöttäytyvät hetkeksi yhteen ja metelöivät sivistymättömästi möykäten netissä tai kaduilla.  Silloin he muka muodostavat oikein yhteiskunnallisen uhan, jota täytyy torjua kaikilla mahdollisilla hyvyyden ja sivistyksen voimilla. Eli pilkalla, eristämisellä, leimaamisella, bannaamisella, erottamisella...

Samankaltainen freudilainen lipsahdus sattui aikoinaan eräälle suomalaiselle kirjailijalle (joka ei muuten koskaan tule katumaan sitä) ja aivan äskettäin Ruotsin pääministerille. Kerron  jälkimmäisestä:

Ruotsin pääministeri, sosiaalidemokraattien Stefan Löfven haukkui puolueensa vaalivalvojaisissa vaalien voittajan, ruotsidemokraatit, taas kerran tapansa mukaan rasisteiksi ja sanoi:
- Meidän hyvien voimien pitää asettua heitä vastaan.

Siis ettekö huomaa? Vai olenko vain yliherkkä tuollaisille?
Mutta voiko enää tuon suoremmin asemoida itseään hyväksi ihmiseksi? Eli korkealle muiden, huonojen, yläpuolelle? Eikö tuollainen ole härskiä omahyväisyyttä? Hyvyyden hybristä?

”Meidän hyvien…  ” sanoi Löfven. Just.

Tiedättekö mitä? Maailmassa on PELKÄSTÄÄN hyviä ihmisiä, jos ihmisellä itsellään on valta määritellä itsensä. Ja Löfvenin kaltaisilla on.  Toki he armeliaasti määrittelevät myös kaverinsakin samaan kastiin. Ainakin, jos näillä on tutun vaatturin tekemä jakkupuku ja ovat kaikesta samaa mieltä.

Mitä kauempana kaveripiirin elämäntavasta ja ajatustavasta olet, sitä enemmän alat muistuttaa ihmisroskaa. Jos tipahdat kokonaan kärryiltä, sinua ei enää ehkä ihan potkaista, mutta aina joltakin lipsahtaa… Yleensä siltä kaikkein eniten hyvältä. Siltä, jolla on paras puku ja kultivoitunein puhetapa.

Jussi Juhani