Ylen toimittaja Sanna Ukkola on niitä harvoja valtamedian blogisteja/kolumnisteja, joita luen. Iltasanomien Ulla Appelsin on toinen, Iltalehden Tuomas Enbuske kolmas. Muita en juuri jaksa. Minua ei kiinnosta tippakaan mielipiteet ” toisaalta ja kuitenkin toisaalta ”.
Sillä tavoinhan sananvastuullisimmat kolumnistit – eli sananvapaudellisen itsemurhan tehneet – munattomat kynäilijät kirjoittavat. Jos ette usko, lukekaa vaikka Savon Sanomia.
Ukkolan blogi mitään ei enää saa sanoa –hokemasta oli hyvä. Tai melkein hyvä. Tekstistä huomasi, että Ukkolalla on kyllä sananvapaus, mutta vielä tätäkin huomattavasti tärkeämpää, eli sanomisenvapautta, vielä hivenen puuttuu. Järkevistä syistä, oletan.
Jos hän käyttäisi sanomisenvapauttaan sananvapauden sijaan, hän olisi nopeasti entinen Ylen toimittaja. Se tieto takaraivossa ikävä kyllä vielä hivenen rajoittaa muuten rohkean toimittajan ilmaisua. Esimerkiksi hän ei voinut piilomainossäännösten vuoksi kertoa, että mainitsemansa kirja, Julkisesti häpäisty, on yritykseni Scanria Oy:n suomentama ja julkaisema.
Sananvapauden määrittelee meille laki, sanomisenvapauden määrittelemme ihan itse. Tai paremminkin: annamme ympäristömme kuviteltujen uhkien määritellä sen sydämemme ääntä kuuntelematta.
Kuviteltuja uhkia ovat mm. potkujen pelko, arvostuksen menettämisen pelko, pelko taloudellisista seuraamuksista, rikosvastuun pelko, ystävien ylenkatse, oudoksi leimautumisen pelko, jopa pelko taivaspaikasta... näitä riittää.
Harkitsemme menetämmekö vai voitammeko. Onko riski olemassa vai ei. Jos on, emme ota sitä. Munaanko kenties itseni muiden silmissä? Onko kielteisiä seuraamuksia? Uhka leijuu yllämme kuin Demokleen miekka, emmekä me ole kovin rohkeita. Tai siis te.
Pahinta olisi joutua laumansa hylkäämäksi. Yksinäiset sudet ovat ehkä uljaita, mutta syvästi onnettomia.
Ja tämä kuviteltu uhka todella toimii myös mediassa: sananvapaudellisesti amputoituja kirjoittajia riittää lähes joka aviisiin. Joihinkin pelkästään niitä. Toisaalta ja kuitenkin toisaalta...
Jos harteillamme sattuu vielä keikkumaan synnynnäisen opportunistin ja mielistelijän nuppi, niin vankila on valmis. Rakensimme sen aivan itse itsellemme. Seisomme mahdollisimman keskellä häkkiämme ja yritämme yhtä aikaa miellyttää kaikkia – tai ainakin sitä muodissa olevaa mielipidettä.
Samaan aikaan puhumme vapaudesta muiden mielistelijöiden kanssa. Irvokasta.
Pelkurit kontrolloivat sanomisiaan ja tunteitaan kuin nuoralla tanssiva apina – ja pahinta, että vaativat nykyisin samaa myös muilta.
Juuri he ajavat vihapuhelainsäädäntöä ja kyttäävät some-palstojen ylilyöntejä. He yrittävät sovittaa vapaata maailmaa omaan neuroottiseen vankilaansa. Veikkaisin, että mikäli tutkisimme heidän käyttäytymistään ukonilmalla, juuri heidän alushousuistaan löytyisi eniten tahroja.
Murheellisinta on, että kuvittelevat olevansa hyvällä asialla pyrkiessään rajoittamaan muiden sanomisenvapautta nyt kun se viimeinkin somen ansiosta on mahdollista.
Toimiessaan näin, he ovat samalla myös sananvapauden pyöveleitä. Toki kaikki pyövelit kautta historian ovat omasta mielestään vain puolustaneet korkeampaa hyvää.
Toki aivan täydellistä, anarkistista, sanomisenvapauttaan käyttävät julkisesti vain kusipäät. Ne jotka kutsuvat ylipainoista naapuriaan läskiperseeksi ja tämän vaimoa huoraksi. Mutta sellaiseen on olemassa selkeä lainsäädäntö. Niin kuin sananvapauteenkin. Muuta ei tarvita. Paitsi vihapuhehössötyksen pikaista lopettamista.
Sitten se pakollinen omakehu.
Itse koen omaavani harvinaisen korkean sanomisenvapauden asteen. Johtuu seuraavista syistä:
- en ole taloudellisesti riippuvainen kenestäkään, en edes asiakkaistani, haistakoot vaikka, jos ei kelpaa...
- minulla ei ole työnantajaa, jota kumartaa ja nuoleskella, olen itsenäinen yrittäjä, paino sanalla itsenäinen
- olen jo niin vanha, ettei ole mitään menetettävää tai voitettavaa, eikä mikään enää yllätä
- en pyri taivaaseen, en usko karmaan ja helvettikin käy
Jussi Juhani