Nyt, kun vuoden 2015 maahanryntäyksen shokkiaalto ei enää aiheuta kansalaisissa suoranaisia kirvesmurha-aikeita eikä ehkä edes onnen orgasmeja, uskallan paneutua asiaan myös apinapsykologisesta näkökulmasta. Pohtia miksi joku tunsi suurta vihaa asiasta, mistä toinen oli aivan täpinöissään.
Siinähän kävi niin, että kansa jakautui tulokkaiden suhteen kerta rysäyksellä kahtia, hyysääjiin ja häätäjiin.
Ja media, naisvoittoinen kun on, asettui - tietenkin - häätäjiä vastaan. Ennen kuin suunnittelet ampumistani tuon ”naisvoittoinen” letkautukseni vuoksi, lue teksti loppuun. Sanavalintani tulee kyllä selitetyksi. Se, hyväksytkö selityksen, ei ole minun päänsärkyni.
Mutta johdannoksi:
Sellaisia me vain olemme. Pukeutumaan oppineita apinoita, joille pukeutumistaidon myötä on tullut kyky piilottaa omat alhaiset paskamotiivinsa myös itseltään.
Asiaan edelleen liittyen:
Väitän myös röyhkeästi, että noin 95 prosenttia ihmisistä ei koko elämänsä aikana suorita minkään sortin itsetutkiskelua. Tarkoittaa psykologista, äärimmäisen rehellistä prosessia, jossa oman mielen salat armotta paljastetaan, no, omalle mielelle.
Ihminen ryhtyy sellaiseen urakkaan vain aivan viimeisen sinisen edessä. Vasta sitten, jos vaakakupissa on totaalinen henkilökohtainen täystuho tai peräti hengen menetys.
Ai, ette ole kuulleetkaan moisesta prosessista? Niinpä.
Kun ette prosessista edes tiedä, kuinka olisitte tietoisia niistä syvimmistä, todellisista, motiiveistannekaan, joiden perusteella valitsitte asiassa puolenne?
Juuri niitä, alitajuisia motiiveja, yritän nyt selventää. Teen sen, vaikka jo etukäteen tiedän, ettette tule uskomaan itseänne niin alkeellisiksi mulkuiksi kuin oikeasti olette. Se liittyy aiemmin mainitsemaani apinamaisuuteen. Eivät nekään tiedä miksi kaivavat kirppuja toistensa nahoista tai upottavat siihen hampaansa. Ne vain tekevät niin.
No niin…
Vaikka muuta väitetään, ylivoimaisesti suurin osa meistä on edelleen ihan tavallisia heteroita. Siis uroksia ja naaraita. Ja siksi suhtautumisemme vastakkaiseen sukupuoleen on jopa kiimaista – tai ainakin tiedostamattoman pariutumishalun sävyttämää. No, nuorena ainakin.
Jos olet tässä mielessä uros, se määrittää minkälaisia tunteita ja käyttäytymistä naaras sinussa herättää – ja toisin päin. Voit yrittää hyvesignaloida viettisi piiloon itseltäsi ja muilta, mutta se ei katoa kuin kastraatiolla.
Ja sitten itse asiaan. Pohtikaa rehellisesti seuraavaa:
Millainen kansalliskiihkoilijoiden joukko Suomeen olisikaan syntynyt, mikäli 30 000 eksoottisen nuoren miehen sijaan maahan olisikin tullut yhtä monta nuorta eksoottista naista? Kummat olisivat siinä tapauksessa suosituimpia suomalaismiesten plakkareissa: leijonariipukset vai kondomit?
Ja toinen yhtä tärkeä kysymys: Olisiko suomalaisten naisten suhtautuminen tulokkaisiin silloin prikulleen samanlaista, mitä se nyt on ollut?
Ai olisi vai? Siis aivan varmastiko? Myös perusteellisen ja rehellisen itsetutkiskelun jälkeenkin?
Minähän sanoin, että omien raadollisten ja eläimellisten motiivien näkeminen on äärimmäisen vaikeaa ja siksi yhtä harvinaista kuin nuori kaunis vaimo köyhällä vanhalla miehellä.
Väitän, että tässä kuvitteellisessa nuorten naisten invaasiossa nykyrasistien ääni olisi huomattavasti kimakampi. Jopa naarasmaista kirkunaa kuuluisi sieltä täältä. Olen tosin kuulevani sitä nytkin. Johtunee sanoistani. Totuuden kosketus saa aikaan hallitsemattomia reaktioita.
Kun metsästäjä-keräilijäyhteisön nuotiolle ilmestyy yhtä äkkiä joukko toisen yhteisön salskeita nuoria metsästäjiä, niin nuotiopiiriin syntyy vipinää: Naiset sukivat hiuksiaan ja poskiakin kuumottaa. Tilanteen pilaa vain se, että leirin nuoret miehet vilkuilevat kivikirveitään.
Mutta jos tulijat ovatkin naapuriheimon soreita neitosia, kirvestä ei hapuile kukaan. Ei, koska ne ovat miesten hallussa. Mutta ei kyllä kukaan sui hiuksiaankaan. Miehillä ei yleisesti ole sellaista tapaa.
Niin se vain menee. Puku ei meitä siitä pelasta.
Jussi Juhani
