Ilja Janitskin kuoli eikä kukaan uskalla sanoa hänestä juuri mitään. Siis ettei leimautuisi. No, minäpä sanon.
Ensinnäkin rauha hänen muistolleen. Hänestä tehtiin synonyymi vihapuheelle eikä hän olisi sitä ansainnut. Meuhkatessaan hän tallasi varpaita, joita kukaan ei aiemmin ollut tallannut. Niinpä hänet demonisoitiin. Ja lujaa. Mielestäni liian lujaa. Sillä Ilja Janitskin oli ihminen. Tiedättehän: jakamaton ihmisarvo jne...
Juu. Myönnän. Jos hän joutuu tuonpuoleisessa vahingossa pyhimysten osastolle, näiltä tippuu sädekehä silkasta inhosta. Janitskin ei ollut maailman sovinnaisin ja rehellisin tyyppi. Eikä kovin hienotunteinenkaan. Oli röyhkeä, impulsiivinen ja jopa kaunainen – aivan kuten helkutinmoinen määrä muitakin suomalaisia.
Mutta omalla tavallaan hän oli vilpitön. Siis, jos tunnistatte tuon vilpittömyyden alalajin. Minä tunnistan. Se ilmenee heissä, joiden aivot eivät sopeudu samaan valkopesuun, millä muiden päät kuurataan yhteiskuntakelpoisiksi jo lastentarhassa.
Sellaiset ovat yleensä vaikeuksissa läpi elämänsä. He eivät sitten millään opi tavoille, joita suuri enemmistö pitää säällisinä. Se on heidän itsensä vika yhtä paljon kuin autisti on syyllinen autismiinsa. Tätä valkopesukuuratut vain eivät ikinä suostu uskomaan. Se on kuitenkin niin. Nielkää tai sylkekää.
Vilpittömässä kohelluksessaan Janitskin sai kuitenkin aikaan jotain sellaista, johon kukaan muu ei ole kyennyt sitten Urpo Lahtisen: Kuohkeutti ja ilmastutti ummehtunutta suomalaista mediakenttää niin, ettei se enää koskaan palaa entiseen itseriittoiseen moodiinsa.
MV-lehden röyhkeä tapa uutisoida myös valtamedian tekemistä mokista ja varsinkin asioista, joista se jätti kertomatta, lienee se varsinainen syy naurettaviin mittasuhteisiin paisuneeseen IIlja-jahtiin. Häntähän jahdattiin ulkomaita myöten käyttämällä rikosnimikkeitä, joilla normaalisti etsitään kansainvälisiä terroristeja.
No, jahti onnistui. Vahvempi voittaa aina. Mies saatiin tuomarin eteen. Sitten syöpä otti oikeuden omiin käsiinsä.
Olen muuten aivan varma, että mediahistoriankirjoitus tulee aikoinaan antamaan Janitskinista aivan erilaisen kuvan, mitä tänä päivänä on luettavissa. Tämä tosin tapahtuu vasta sitten, kun sanomisen vapaudesta tulee todellinen kansalaisoikeus. Ehkä sadan vuoden kuluttua.
Historian tutkimus tulee huomaamaan, että Janitskin oli osaltaan mukana aloittamassa aikakautta, jolloin valtamedian yksinoikeus uutisiin ja mielipiteeseen murtui. Aikaa, jolloin toimitukset joutuvat miettimään juttujensa sisältöä uudella tavalla. Että onko tämä ihan joka ikiseltä kantilta oikeasti totta, vai värittääkö uutista yhteiseksi valheeksi hyväksytty näkökulma, josta kukaan ei rohkene poiketa.
Paperilehden aikakaudella suurten mediakonsernien itselleen valitsema agenda upposi purematta ja nielemättä ainoana oikeana totuutena syrjäisimmässäkin torpassa. Se aika päättyi ryminällä. Janitskin ja hänen amatöörivoimin tehty MV-lehtensä oli yksi rymistelijöistä.
En puolustele tippakaan MV-lehden ylilyöntejä, enkä varsinkaan sen kuvottavia henkilöjahteja – joihin toki myös valtamedia syyllistyy – mutta arvostan suuresti sitä murrosta, jota se oli omalta pieneltä osaltaan tekemässä: Viimeinkin myös ne, joiden ajattelu ei ole koulittua ja jotka eivät edes osaa kirjoittaa yhdyssanoja oikein, saivat äänensä kuuluville.
Vasta sellaista median moniäänisyyttä kannattaa kutsua demokratiaksi. Se aiempi versio, varakkaiden mediapiirien ylläpitämä mielipidekonsensus, oli harvainvaltaa. Maailman vapain lehdistö oli vapaa olemaan kaikesta liikuttavan samaa mieltä.
Jussi Juhani