Meillä tanssinharrastajilla on outoja tapoja. Esimerkiksi halailu. Koska suljetun otteen tansseissa tottuu toisen ihmisen fyysiseen läheisyyteen ilman, että siihen liittyisi mitään sen kummempaa, se ilmeisesti johtaa halailuun myös parketin ulkopuolella.

Aina kun tutut tanssijat kohtaavat, he yleensä halaavat. Nykyisin myös miehet toisiaan.

Se on hieno ja kannatettava tapa. Toisen ihmisen kosketusta kaipaavat kaikki. Myös se edellisenä iltana kännissä ohikulkijoille vittuillut katkera kaivinkonekuski. Hän vain yrittää olla sen näköinen, että älä hei tuu lääppiin.

No, me tanssijat siis halataan paljon. Te muut ette juurikaan.

Siitä syntyy joskus hieman kiusallisia tilanteita. Ainakin minulle. En aina muista, että halaaminen ei ole Suomessa yleistä – ja halaan silti jotakin puolituttua. Siinä sitten kaksi häkeltynyttä taputtelee vaivautuneena toisiaan selkään. Ihan kuin muka olisi tapahtunut jotakin noloa.

Yritän kyllä muistaa normielämässä pysytellä ihmisistä mahdollisimman kaukana, mutta joskus sitä vain haksahtaa. Ainakin, jos kokee sen toisen jotenkin läheiseksi tai muuten saman aaltopituuden ihmiseksi. Joskus tulkinta on väärä ja siinä sitä ollaan. Punehtunein naamoin.

Tiedän. Ei pitäisi halailla. Me Toota ja muuta paranoiaa on runsaasti liikkeellä.

Ymmärrän myös sen, että he, jotka eivät ole tanssineet tuhatta tangoa niin lähellä toista sukupuolta, että genitaalit tuntuvat vaatteiden läpi, eivät edes tajua mistä puhun. He luulevat ilman muuta, että sellainen herättää hillittömän seksuaalisen halun ja johtaa ehkä jopa…

Ei herätä eikä johda.

Siinä vain kaksi ihmistä kokee tanssimisen lumon ja toisen ihmisen läheisyyden. Ohikiitävän hetken. Sama koskee halaamista. Paitsi, että siitä puuttuu se lumo. Ja aivan varmasti myös himo.

Tätä kirjoittaessani olen Kanarialla. Tykkään espanjalaisten tavasta tervehtiä. Kaksi poskisuukkoa - tai oikeammin poskien kosketusta toisiinsa - ja samalla lämmin halaus. Eikä kukaan tunne itsesään noloksi. Paitsi, jos ei sellaiseen suostu. Ja kaikki suomalaiset.

Me olemme juro kansa.

Muistan, kun halasin pari vuosikymmentä sitten ensimmäisen kerran vanhaa äitiäni mennessäni kylään. Tanssimaailmasta opittu tapa siis. Muori lähes jäykistyi.

- Ei Rautavaaralla ollut tapana halailla, hän parahti vaivautuneena.

Juu. Eipä ollut. En muista äitini halanneen minua koskaan edes lapsena. Enkä kenenkään muunkaan. Sellainen hempeys ei todellakaan kukoistanut niillä soilla. Mutta onneksi selkäsaunoja piisasi. Ja myöhemmin pamppua.

Sen ensimmäisen kerran jälkeen halasin äitimuoria joka kerran, kun hänet näin. Tein sen tahallani. Halusin hänen vaivaantuvan laiminlyönnistään, vaikka muuten olikin niin ihana ja lämmin ihminen. Lopulta se muuttui luontevaksi. Meille molemmille. Olen siitä kiitollinen.

Halatkaa siis toisianne.

Tai älkää sentään. Suomalainen oikeuslaitos on jo muutenkin kuormitettu vainoharhaan perustuvilla höpöjutuilla. Tuomaristoa ei ehkä ole tarpeeksi käsittelemään halausaallon kirvoittamia uusia syytteitä seksuaalisesta häirinnästä.

Että seiskää vain mahdollisimman kaukana toisistanne. Se on suomalaista. Ja masennuslääkkeet.

Jussi Juhani