On inhottavaa kuulua aina vähemmistöön. Se on ollut kohtaloni.
Kun muista ikätovereistani tuli suit sait yhteiskuntakelpoisia ja vastuuntuntoisia kansalaisia, minusta tuli vain juoppo. Kun nuorena yritin ammatillista läpimurtoa Etelä-Suomen hätäaputyömailla, paikallisessa baarissa naureskeltiin hassulle murteelleni. Kun yritin siellä iskeä naisia, he katsoivat ohitseni sitä 185-senttistä perustaunoa. Sitä, josta myöhemmin tuli rautakaupanmyyjä.
Hetken haaveilin jopa poliisin ammatista. Siihen oli vain kaksi estettä: jo viisitoistavuotiaana hankittu rikosrekisteri ja se, että olin helkutisti liian lyhyt. Olisin nöyrtynyt jopa piilokorkoihin, mutta ei. Ensinnäkään riittävän korkeita ei ollut myynnissä ja toisekseen piilokorkoja käyttävä, puolikriminaali, mutta umpijuoppo, poliisi ei kuulemma olisi riittävän uskottava rauhoittamaan punttisalilla riehuvaa tappelunnujakkaa.
Niinpä jäin ilman arvostettua ammattia ja minusta tuli vain epämääräinen yrittäjä. Hieman myöhemmin opiskelin tanssinopettajaksi, joka, jos mahdollista, on vieläkin epämääräisempää.
Mentyäni naimisiin, huomasin jälleen kuuluvani vähemmistöön: Vaimoni oli kaunis, herttainen ja lämminsydäminen, muilla lähinnä nalkuttavia riivinrautoja ja päsmäröiviä kiveskutistajia. Se lienee ainoa asia, jossa olen mielelläni kuulunut vähemmistöön, muuten sellainen on raastavaa.
Se raastoi tai ainakin hämmensi jopa silloin kun kilpatanssia harrastaessani huomasin muutamissa treeneissä, että olen paikalla olleista miesoletetuista ainoa hetero. En siis kokenut treenisaunassa minkäänlaista seksuaalista värinää, vaikka muut olivat täpinöissään. Tiesin, että jään jostakin paitsi, en vain ymmärtänyt mistä.
Tällaista tämä taisteluni on ollut. Olen aina asemoinut itseni oikeassa olemisen barrikadin väärälle puolen.
Kun esimerkiksi muu maailma on sitä mieltä, että suomalainen mies on etuoikeutettu, naisten ja vähemmistöjen säälimätön sortaja, joka pitäisi saada tuomiolle myös Afrikan nälänhädästä, olen inissyt että valhetta kaikki tyynni.
Että tosiasiassa suomalainen mies on historiansa aikana itse kärsinyt aivan riittävästi venäläisten, ruotsalaisten ja saksalaisten maahantunkeutujien vuoksi, sekä eritoten näitä tukevien, kälättävien eukkojen kynsissä.
Että kuokkiessaan paarmojen seassa selkä ruvella suota ja nilsiessään sormet kohmeessa pettua perheelleen, hän olikin sankari eikä roisto. Että tapeltuaan ryssää vastaan juoksuhaudoissa vielä käsipuolenakin, hän ansaitsisi arvostusta eikä arvostelua. Että hän ei koskaan ollut Afrikassa eikä missään sortamassa ketään, vaan silloin kun muut olivat, kuokki täällä sitä suotaan.
Että jos SS-joukoissa sodan aikana Saksan rintamilla olikin myös kolme suomalaista, niin samaan aikaan näitä samoja saksalaisia tarjoutui vävypojiksi kotimaan kamaralla pilvin pimein. Ja vain tappio Neuvostoliitolle pelasti suomalaismiehen jatkamaan sukuaan. Muuten olisimme kaikki Horsteja, Hoffmanneja ja Müllereitä.
Nykyisistä maahanmuuttajista olen reilusti ollut sitä mieltä (aika yksin), että suurin osa valehtelee hätänsä, mikäli se liittyy fyysiseen turvallisuuteen, mutta puhuu aivan totta, jos se liittyy taloudelliseen ahdinkoon. Sitähän he ovat tulleet tänne korjaamaan - siis meidän väärässä olevien vähemmistön edustajien mielestä. Sen heille jopa suon. Mutta vain sillä ehdolla, että lakkaavat ensin valehtelemasta.
Ilmastonmuutoskin huolettaa minua vain siltä osin, että jos peruuntuu, niin kykenenkö sietämään sitä nolojen naamojen määrää. Vaikka toisaalta tiedän, että juuri suuri enemmistö on aina ollut se, joka muuttaa nopeimmin mielensä, emme me vähemmistöihmiset.
Kun Italia oli Mussolinin johdolla voimansa tunnossa, koko maa vannoi fasismin nimiin. Jokainen italialainen oli sitä avoimesti ja ylpeästi. Kun Mussolini tapettiin, seuraavana päivänä maasta ei löytynyt enää ainuttakaan fasistia. Samoin kävi Saksassa. Yhdessä yössä natseista tuli viattomia ja lähimmäisten kohtalosta huolestuneita kansalaisia. Hieman kuin meidän vihreät nyt.
Jussi Juhani