Alkaa olla viheliäistä tulla vanhaksi tässä maassa. Viimeaikaiset kauhukertomukset pistävät toivomaan, että joutuisi mieluummin marjareissulla susien ruuaksi kuin suomalaiseen hoivakotiin. Eikä suonsilmään tipahtaminenkaan enää tunnu huonoimmalta vaihtoehdolta...
Jo vuosia on toistuvasti paljastunut täydellistä piittaamattomuutta vanhusten hoidossa. Esperin tapaus viimeksi. En usko, että jokainen niistä on vain lööppihölinää. Kyllä se taitaa olla alan käytäntöä. Se herättää ikääntyvissä pelkoa. Minussakin.
Päivällä seisoin kaupan kassajonossa. Edessäni vanha nainen vilkuili iltapäivälehtien lööppejä ja huokasi: ”Voi, jospa saisi kuolla seisovilta jaloiltaan, ettei joutuisi käänneltäväksi tuollaisiin paikkoihin.” Olin niin samaa mieltä.
Saatoin äitini yksityiseen hoivakotiin hänen dementoiduttaan. Hoitomaksut kaikkineen lähentelivät viittä tonnia per kuukausi. Koko elämänsä säästettyään äitimuori sai maksetuksi itsellensä pienen velattoman kaksion. Käytännössä se siirtyi kansainvälisen hoivaketjun omaisuudeksi.
Asunto piti myydä ja rahoilla maksaa hoitomaksut. Pelkkä pienen huoneen vuokra oli yli 400 €/kk. Joka ikisestä pikkupalvelusta tuli lisämaksu.
Saiko hän kaksiolleen riittävästi vastinetta? En osaa sanoa. Katsoisin, että lähinnä välttävän varastoinnin ennen kuolinpaitaa. En tiedä hoidon laatua tarkalleen, koska en ollut paikalla esimerkiksi silloin, kun hän mursi hoivakodin kylppärissä lonkkansa, enkä silloinkaan, kun sen leikkaus jätti jalkaterän vinoon. Aina kun kävin, kaikki näytti olevan suurin piirtein ok.
Yrittäjänä ymmärrän, että yrityksen täytyy tuottaa voittoa. Mutta ymmärrän myös sen, että kaikki puhe yritysten arvoista on täyttä kusetusta. Yrityksillä on vain yksi arvo: tuottaa omistajilleen voittoa. Piste. Ne muut arvot… Rakkaat asiakkaat, minkälaisia arvoja haluaisitte minulta kuulla, että ostatte tuotteitani? Että sellaisia… no, meillä on ne kaikki. Siis leikisti.
En jaksa ymmärtää, miten joku voi uskoa yritysten arvohöpötykseen. Niinkö naiivi on ihmismieli?
Peräännyn hieman. Sellaisilla pienyrityksillä voi olla yleviäkin arvoja, joissa yrittäjän liikeidea lähtee hänen aidosta kutsumuksestaan. Sellaisiakin on. Mutta suuryrityksillä ei ole muuta kuin pelkkiä frendejä mukailevia höpinöitä. He puhuvat juuri sellaista, mitä uskovat asiakkaan – tai luvan myöntäjän - haluavan kuulla.
Ne ovat vain imeliä myyntipuheita. Niillä ei ole minkäänlaista todellista vakaumuksellista pohjaa. Yrityksillä ei ole vakaumusta. Paitsi, jos sellaiseksi lasketaan silmitön ahneus. Ne tekevät kaikkensa saadakseen viivan alle mahdollisimman suuren luvun. Siihen ”kaikkeen” kuuluu myös arvohöpötys. Se on pelin henki. Se on se arvo.
Niinpä ne julkisuudessa esiintyessään ovat aina valmiina esittelemään arvonsa juuri sellaisina, mitä markkina kulloinkin haluaa kuulla. Tai mitä sinä haluat kuulla. Et halua kuulla heidän uusista Mersuistaan, vaan luonnonsuojelusta, vanhusten hoidosta, maailman pelastamisesta, terveydestä…
Puhe arvoista on nyt niin muotia, että ministereiden lisäksi myös sieluttomat riistokapitalistiset koneistot julistautuvat hyviksi ja moraalisiksi. Ihan kuin laskukoneella olisi moraali. Kuvottavaa. Lakatkaa nyt hyvät ihmiset viimeinkin uskomasta tuollaiseen hölynpölyyn.
Turhaan. Tarkoitan, että tuo kehotukseni oli vain vettä hanhen selkään.
Se menee tästä eteenpäinkin niin, että ylevät arvopohjaporukat saavat teidät höynäytettyä uskomaan omaan (itse julistamaansa) jumalalliseen moraaliinsa. Olette haltioissanne heidän hyvyytensä äärellä. Uskotte sen jopa tarttuvan teihinkin. On niin kivaa seistä hyvien joukossa.
Ja onnentunteensa saa tietenkin maksimoitua, kun jättää kättelemättä ne, jotka eivät arvokuoroon yhdy, vaan vaativat oikeasti toimia. Ja vielä parempi, jos heille - noille arvottomille - saa järjestettyä nettibannin. Molemmat menetelmät ovat nyt niin muodissa, että niitä voisi kutsua jo uusiksi arvoiksi…
Samaan aikaan toisaalla: Yrityksensä tosiasiallisia arvoja noudattava pikakoulutettu hoitaja jättää papalta vaipat vaihtamatta, koska sellainen tuo säästöjä, eikä haju rasita kännykän selaamista.
Jussi Juhani