Tein juuri uuden testin, joka laskee henkilökohtaisen hiilijalanjäljen. Huh huh!  Sain arvon, jota en ilkeä edes kertoa, mutta pelkään, että se näkyy jo mustina paakkuina eteisen matolla. Tiedättehän. Samalla tavoin kuin jos tulee puutarhahommista sisälle kopistelematta kenkiään.

Sen verran voin paljastaa, että minun jalanjälkeni aikaansaamiseksi tarvitaan muutamia intialaisia ja afrikkalaisia, että pääsevät edes yhdessä samaan. En silti aio tehdä mitään sitä pienentääkseni. Johtuu kahdesta syystä:

a) Olen narsistinen hedonisti b) Olen osani jo tehnyt.

Vaatii varmaan selittelyä. Onneksi olen mestari siinä.
Se, että olen narsistinen hedonisti, ei ole lainkaan poikkeava piirre. Kaikki tuntemani ihmiset ovat - ja nekin, joita en tunne.  Ne ovat fundamentaalisia luonteenpiirteitä ihmislajissa. Ilman narsismia ihminen ei olisi pysynyt lajina edes hengissä ja ilman hedonismia hän ei pyrkisi mihinkään.

Oletteko koskaan kuulleet ihmisten sanovan ääni väristen: Ponnistelen, että lapsillani olisi helpompi elämä.  He jättävät lisäämättä, että ihan hyvä, jos se ponnistelu tuottaisi jo itsellekin jotakin, eikä pelkästään lapsille. Joka tapauksessa. Sellainen on kuitenkin sankarillista. Ponnistelu.

Mitä se helpompi elämä sitten tarkoittaa?
Vain sitä, että voisi syödä hyvin, asua väljästi ja mukavasti, pukeutua kunnolla ja liikkua vapaasti paikasta toiseen. Jopa juhlia. Kaikki tähtäävät samaan, vain me riistäjäkapitalistit ilkeämme myöntää sen.

Hiilijalanjälkeni koostuu noista. Saavutetuista (ja himotuista) tavoitteista, joita ovat tavoitelleet ensin isovanhempani, sitten vanhempani ja lopulta minä itse. Ja koko ajan on jyllännyt vain yksi käyttövoima: narsistinen hedonismi.

Se on ollut matka poispäin kurjuudesta ja sietämättömistä olosuhteista. Se on ollut urhoollisten, päättäväisten ja omiin mahdollisuuksiinsa luottavien metsäsuomalaisten uskomaton toiviotie.

Tässä pari kuvaa, mistä kaikki minun syntymäseuduillani on alkanut. Rautavaaralla (syntymäpitäjäni) on edelleen elossa henkilöitä, jotka tunsivat nuo kuvien ihmiset.

Kun joskus julkaisin ylläolevan kuvan Savon Sanomien blogissa ja kerroin, että minun äitini vielä tunsi nuo kuvan ihmiset, jotkut eivät uskoneet. Yksi epäilijöistä taisi olla ko. lehden toimittaja. Pumpulissa kasvaneille kuvan sanoma on jotain uskomatonta: Että muka maakuopassa Suomessa? Että muka niin äskettäin? Täytyy olla valeuutinen.

Jos on syntynyt mikroaaltouunin vieressä, espressokeittimen kivasti suristessa, luulee helposti, että maailma on aina ollut pilattuna muovijätteillä ja Mersun pakokaasuilla. Että kukaan ei ole koskaan ollut ilman kaikkea tässä maassa.

Ihmisiä maakuopissa. Ajatelkaa. Vain pari sukupolvea sitten! Ja nyt hukumme omiin päästöihimme ja yritämme epätoivoisesti hillitä fundamentaalista haluamme parempaan ja helpompaan elämään. Mitenkähän mahtaa onnistua?

Kun se sama halu on nimittäin muutamalla miljardilla ihmisellä, jotka edelleen asuvat "maakuopissaan".  Hekin haluavat sähkövalon, lämpimän asunnon, liharuokaa, hyvät vaatteet, uusinta elektroniikkaa, auton, lokoisia ulkomaan matkoja...

Ja me, jotka olemme voineet nauttia niistä vasta vajaan sukupolven verran, alamme jo paheksua niitä. Jotkut jopa tuntevat ahdistusta asiasta. Ilmastoahdistusta.  En kuulu siihen joukkoon.

Kumma, miten nopeasti lähtökohdat unohtuvat. Varsinkin nuoremmilta. Moni luulee, että me suomalaiset olemme lähes aina eläneet yltäkylläisinä kuin kapitalistin sika ja samalla pilanneet maapallon. Te nuoret ehkä olette, me vanhat emme. Eivätkä myöskään nykyiset maakuoppaihmiset.  Lähestyvään katastrofiin on ihan muut syyt kuin ihmisten luontainen halu elää hyvin ja vapaasti.

Miten valtavasti maailma onkaan muuttunut. Tai siis, tarkoitan, että meidän maailmamme, tämä Suomi. Jo minun nuoruuteni ajat tuntuvat uskomattomilta nykyaikaisiin korviin.

Epäilykset joissakin lukijoissa heräsivät silloinkin, kun kerroin toisessa blogissani, että olen nuorena asustellut itsekin kadulla ja 17-vuotiaana oleskellut karhunkoppiin eristettynä Konnunsuon pohjakellarissa nauttimassa vettä ja leipää. Jouduin sinne, kun en muutaman kuukauden tuomiollani jaksanut tehdä sitä työtä, mihin määrättiin.

Ei kai nyt sentään Suomessa ole ollut sellaista? Niin nuorelle? Ei ainakaan enää 60-luvulla? Mutta kun vittu oli. Se tuomio muuten tuli, kun kiljuhumalassa lainasimme luvatta naapurin moottorivenettä. Nykyisin sellaisesta ei saisi edes sakkoja. Niin paljon on asenteet muuttuneet, ettei lapsia enää teljetä kellarikoppeihin. Meillä. Muualla se on arkipäivää. Kulttuurit nääs. Jos ne eivät muutu, mikään ei muutu.

Siellä kellarissa oli niin pirun kylmäkin. Rangaistukseen kuului, ettei saanut vuodevaatteita.

Noita muistellessani en jaksa hirveästi syyllistyä siitä, jos silloin tällöin ostan sisäfileen tai tyhjäkäytän autoani pakkasella. Teen niin, jos en oman menneisyyteni, niin silmäpuolen pyykkärimummoni muistoksi. Hänen, joka eli niin pienessä mökissä, etteivät nykyajan ylipainoiset rumilukset sopisi siellä edes kääntymään.

Tämä siis henkilökohtaisesta osallistumisestani hiilijalanjälkitouhuun, mutta sitten se tärkein:

Pentti Linkola on näkemyksissään niin oikeassa, ettei sen enempää voisi oikeassa olla. Ei maapallon tuhontie johdu siitä, että ihmiset haluavat parempaa elämää. Se johtuu siitä, että meitä on jo monta miljardia haluajaa liikaa ja lisää putkahtelee solkenaan.

Eikä  juuri sille kukaan aio tehdä yhtään mitään.  Päinvastoin.  Antti Rinteen kaltaiset, hiilinieluun joutavat pellet, haikailevat maahan synnytystalkoita ja varoittelevat meitä moittimasta kulttuureja, joissa on tapana synnyttää lapsia niin monta kuin synnyttäjän paikat vain kestävät.

Suomi lähti nousuun vasta sitten, kun oivalsimme, että sen hetkinen kulttuurimme oli täysin paska. Että köyhät pykäsivät liikaa jälkeläisiä, että papit valehtelivat Jumalastaan enemmän kuin hevosmiehet hevosistaan ja että järki ja harkinta ovat noin miljoona kertaa arvokkaampia asioita kuin uskonnot, perinnäistavat ja perheen kunniat.

Että jokaiseen perheeseen riittää aivan hyvin kaksi jälkeläistä  - tai mieluummin yksi. Tai ei edes sitä.

Jussi Juhani

PS. Osani hiilijalanjälkisyntini poistamiseen olen toki tehnyt sillä tavoin, että hankin huonoa metsää muutamia kymmeniä hehtaareja, kun halvalla sain. En aio myydä sieltä kuusenkäkkärääkään koko loppuelämäni aikana. Lepikkoni hiilinieluvaikutus hotkii moninkertaisesti aikaansaamani päästöt. Ja ehkä nekin, jotka mummoni aiheutti tupruttamalla uunissaan oksankarahkoja hataraa pirttiään lämmittäessään.