Iltalehden Mika Koskinen otsikoi juttunsa: Suomi maksaa nyt kallista laskua sinisilmäisyydestään. Aika karua tekstiä, mutta niin totta. Tarvittiin suuri joukko häväistyjä pikkutyttöjä, ennen kuin valtamedia kykeni kertomaan siitä, mitä maassa oikeasti tapahtuu. Poliitikothan Halla-ahoa lukuun ottamatta eivät kykene siihen vieläkään.

Mistä tämä kaikki alkoi? Muistatteko?

Media ja poliitikot valmistelivat meitä vastaanottamaan suuren joukon sodan jaloista pakenevia hädänalaisia ihmisiä. Kerrottiin syyrialaisista pakolaisista, perheistä, kärsivistä naisista ja lapsista, jotka henkensä kaupalla pakenevat pommeja. Näimme kuvia itkevistä äideistä riutuneet vauvat sylissään.

Sellainen saa kenet tahansa avaamaan sydämensä – ja niin kuuluu tapahtuakin. Itsekin ajattelin, että voisin kenties tarjota jonkin asunnoistani noille ihmisparoille, kun on käynyt elämässä niin hyvä tuuri, että pari yksiötä on kertynyt ihan vuokrattavaksi.

Ensimmäiset tv-kuvat muuttivat mieleni. Rajan yli marssi jonossa terveitä nuoria miehiä kiiltävät kännykät kourassaan. Pääministerimme oli heitä vastassa. Muistan, mitä Sipilä sanoi lähetyksessä heille:

- Nyt olette turvassa, me autamme teitä!

Hän alkoi kätellä miehiä. Heti ensimmäinen, jonka käteen Sipilä luottavaisena tarttui, alkoi ilman eri kysymystä vakuuttamaan: ”Olen aivan varmasti vasta 17 vuotias, aivan varmasti, vaikka ehkä näytän vanhemmalta.” Ei ollut. Oli reilusti yli kaksikymppinen.

Kyseinen videopätkä poistettiin kiireesti sen näyttäneen uutiskanavan sivuilta, mutta jäi elämään ns. vastamediaan.

Ymmärsin hetkessä, että lähes kaikki oli valhetta. Pakolaiset eivät olleet kärsiviä äitejä ja lapsia, he eivät tulleet Syyriasta, niin kuin oli vakuutettu. He olivat lauma ympäri Eurooppaa seikkailevia nuoria miehiä, jotka etsivät parempaa elämää ja mieluummin jonkun toisen kustannuksella. Minun myötätuntoni lopahti siihen.

Toki entisenä katuhamppina ymmärsin, että näillä nuorilla miehillä oli oikeus etsiä sitä parempaa elämää, niin kuin meillä kaikilla, mutta huom! meillä kansakuntana ei taas ollut mitään velvollisuutta tarjota sitä heille.

Oli nähtävissä jo silloin, että tästä tulee vielä mielenkiintoista. Valehteleva nuorten miesten lauma vastaan hyväntahtoiset tädit ja sedät. Nuorena käytin itsekin jatkuvasti hyväkseni tätien sinisilmäisyyttä. He uskovat minkä tahansa tarinan, jos se on riittävän säälittävä.

Sukkapuikot heiluivat. Maan valtasi valtava tätiempatian aalto. Vapaaehtoisjoukkoja rynnisti vastaanottokeskuksiin niin paljon, etteivät mahtuneet. Vaatetta ja lapasia kertyi röykkiöittäin – päätyäkseen lopulta kaatopaikalle.

Samaan aikaan Kuopiossa vammaisjärjestö etsi vapaaehtoisia ulkoiluttamaan vanhuksia ja vammaisia, yksikään ei ilmoittautunut.

Kauppaoppilaitoksen neitosetkin olivat posket punaisina vastaanottamassa pakolaisvyöryä. Ainoa huoli heillä oli, että pitääkö peittää rintavako. Kirjoitin blogissani, ettei pidä. Suomessa. Olin väärässä. Olisi pitänyt.

Muutama kaltaiseni elämää kokenut ja syntymälahjanaan terveellisen kyynisyyden saanut blogisti ja kirjoittaja uskalsi epäillä tulokkaiden glorifiointia ja heidän vilpittömiä tarkoitusperiään. Meistä jokaista haukuttiin rasistiksi. Leima kulkenee mukana hautaan saakka.

Paljon tapahtui. Kopelointi meni suomalaisten syyksi. Ensimmäiset paljastuneet raiskaukset samoin – ainakin sillä tavoin, ettei niitä olisi saanut paljastaa. Edes ensimmäinen katkaistu kurkku ei himmentänyt monikulttuurisuusaatteen hehkua. Eikä vielä toinenkaan.

Turussa tapettiin jo useampi.  Paikalla olleet kantaväestön edustajat esiteltiin tumput suorana seisoneiksi vätyksiksi, kun taas kaikki sankarit olivat ulkomaalaistaustaisia. Artikkeleista puhkesi jopa maalittamiskohuna tunnettu somenujakka.

Tapaus on jälkeenpäin tarkasteltuna osoittautunut noloksi. Siis valtamedialle, ei ”maalittaneille”. Asiasta ei ole vieläkään kehdattu riittävästi kertoa, niin nolo se on. Pääsankari nimittäin paljastui huijariksi.

Tällaista tämä on ollut. Kuin karmeaa näytelmää, jossa konnan rooliin on toistuvasti asetettu ne, jotka ovat yrittäneet kertoa totuuden. Tulkoon se nyt viimeinkin sanottua, että minultakin evättiin oikeus kirjoittaa blogeja Savon Sanomille, koska niissä lehden mukaan oli rasismilla flirttailua. Lukekaapa joskus niitä (elleivät piilota) ja etsikää kohdat, joissa sitä ilmenee. En ole aiemmin asiasta kertonut, koska olen tuntenut syvää häpeää siitä, että osoittauduin niin epäkelvoksi.

Mutta nyt. Poks! Hyväuskoisten tätien ja elämästä hämmentyneiden setien valta ainoina hyväksyttyinä julkisen mielipiteen muodostajina näyttää murtuneen. Ääni valtamedian kellossa on jo huomattavasti terävämpi kuin omani oli siellä SS:n blogeissa.

Mutta niin kai se menee. Viestintuojat on useimmiten ammuttu, koska kukaan ei alussa halua kuulla huonoja uutisia. Sitten kun ne huonot ovat jo sekä edessä että housuissa, tapahtuu jonkin asteista havahtumista. Jotain sen tapaista on nyt menneillään – kunnes joku kaunopuheinen maailmansyleilijä saa teidät uudelleen uneen.
Näin uskon.

Jussi Juhani

PS. Sanottakoon vielä, että Oulun raiskausaalto on jäävuoren vaatimaton huippu. Vastaavia tapauksia on Suomessa satoja, ellei tuhansia. Niin on ollut tähän saakka kaikkialla, jonne tämä sama ”pakolaisaalto” on rantautunut.