Ruotsalaisilla on virtahepo olohuoneessaan ja he leikkivät, ettei sitä ole. Tyypillistä. En silti ilakoi asialla, koska samaa virtahepoa kasvatamme itsekin – ja mekin leikimme, ettei se koskaan kasva isoksi. Ettei meidän virtahepomme ikinä ainakaan polta autoja tai ammuskele kaduilla.

Kyllä se sen vielä tekee.

Olen yli neljäkymmentä vuotta tutkinut harrastuksekseni ihmisen käyttäytymistä, eikä lajimme kyky valehdella itselleen lakkaa hämmästyttämästä. Sitä voi seistä  kaulaansa myöten itse lapioimassaan tunkiossa ja vielä ennen tukehtumistaan vakuutella, että juuri tätä minä halusinkin.

Vielä muutama vuosikymmen sitten ruotsalaisten riesana olivat ainoastaan juopottelevat ja ohikulkijoita puukoillaan sohivat suomalaiset sosiaalitapaukset. Vaikka ”en finne igen”, niin silti heitä oli lukumääräisesti siedettävä ja kurissa pidettävä joukko. Nyt – humanitäärisen suurvaltahankkeen vuoksi – kansallisuudet ovat jotain toista ja meno sen mukaista.  Sitä saa mitä tilaa.

Muistan, kun 60- ja 70-luvuilla suomalaiskylät tyhjenivät sen aikakauden syrjäytyneistä nuorista miehistä. He liftasivat Ruotsiin. Siellä oli parempi sosiaaliturva ja heidän valheitaan uskottiin. Kotimaassa heidät olisi patistettu hätäaputöihin tai tuomittu irtolaisina. Kainuusta lähetettiin porukkaa junilla Helsinkiin ja Savosta Turkuun. Olin nuorena miehenä hätäaputöissä itsekin. Tekemässä tietä Turun Piispanristin kohdalla niin pienellä palkalla, ettei se riittänyt edes viikonlopun viinoihin, piti jatkaa kiljulla.

Me, sen ajan irtolaishenkiset nuoret miehet, olimme kuin poroja. Minne meitä kokoontui riittävä joukko, alkoi järjetön tolvaaminen.  Virtahevoiksi meistä ei sentään ollut, se on vieraslaji pohjoisessa luonnossa – ja poroa huomattavasti isompi ja ärhäkämpi.

Silti sielläkin, hätaputyömaalla, kävi poliisi lähes joka ikinen ilta. Vei pahiten melskaavat putkaan ja pamputti.  Aika monesti olin. En oppinut siitä mitään eikä kukaan muukaan. Porot eivät opi, virtahevot vielä vähemmän.  Oma kulttuuri oli meillä se, joka määräsi identiteettimme, ei viranomaiset. Niinpä pysyimme poroina pamputuksesta huolimatta. Oppi tulee vasta sitten, kun korvien välissä tapahtuu kulttuurinmuutos. Jos tapahtuu. Aika harvoin käy niin.

Vaikka tiedän, että koko multikulttuurisuusideologia perustuu  pelkästään ihmisen kykyyn valehdella itselleen, yritän silti itsekin välillä feikata uskovani siihen. Ainakin julkisesti. Ei tällä iällä kaipaa enää pamppua. Ei ruumiillista eikä henkistä.

Ja jälkimmäistä on taatusti luvassa jokaiselle, joka toteaa ääneen seuraavan tosiasian: Viimeisen kymmenentuhannen vuoden ajalta ei ihmisyhteisöjen historiassa tunneta ainuttakaan tapausta, jossa kaksi täysin erilaista kulttuuria olisi kyennyt elämään vuodesta toiseen keskenään ilman konflikteja.

Siitä Ruotsissa on kysymys. Ja aivan pian meilläkin. Mutta ei uskota siihen, eihän.

Jussi Juhani