Vauraan valkoisen miehen omatunto kolkuttaa. Varsinkin vasemmisto ja vihreät tökkivät sitä syyttävillä sormillaan tuon tuosta: Suomi on raukkamaisesti leikannut kehitysavun määrästä. Maksoi vain vaivaiset 900 miljoonaa viime vuonna. Mikä hävettävän mitätön summa pohatan pulleasta kukkarosta.
Pakolaisiakaan ei oteta riittävästi, vaikka tilaa piisaisi Hangosta pohjoisnavalle. Tai anteeksi. Eihän ketään sentään saa patistaa kylmiin metsiin alkuasukkaiden armoille. Riittävällä tilalla tarkoitetaan Helsinkiä. Tarkemmin Itä-Helsinkiä.
Mutta oikeistoitaruus rulaa. Niiden maahanmuuttajien hyväksi, jotka ovat onnistuneet pääsemään tänne, on käytetty vasta pari surkeaa miljardia. Mitä sillä muka saa aikaiseksi? Kuka kotoutuu moisilla suolarahoilla? Elääkö porvarit edelleen jossakin henkisessä silakkataloudessa, vai mistä kiikastaa? Jopa Kreikalle on annettu monta kertaa enemmän – tosin heillekin liian vähän – joten hynää maassa siis kyllä on, jos vain pussin suu avataan.
Sipilän johdolla meistä on kuulemma vauhdilla kehittymässä maailman itarin ja tylyin kansa. Hetki vielä ja olemme kuin Unkari, tuo Euroopan psykopaatti.
Kaiken kukkuraksi olemme tuhlanneet taas niin helkutisti. Tänäkin vuonna. Suomalaisten ns. ylikulutuspäivä meni jo 3. huhtikuuta, kun muun maailman vastaava tulee vasta elokuun lopulla.
– Me suomalaiset kulutimme vain hieman reilussa kolmessa kuukaudessa ne luonnonvarat, joiden pitäisi riittää koko vuodeksi, kauhistelee WWF tiedotteessaan.
Matalaksi vetää mielen tuollainen syntitaakka. Varsinkin kun tulin juuri ostaneeksi uuden moottorisahan. Entinenkin olisi ehkä toiminut, jos olisin viitsinyt puhdistaa kaasuttimen. Mutta ei rikkaat viitsi. Sitä tuhlaa kuin viimeistä päivää – joka tosin alkaa jo ollakin näköpiirissä tämän ikäisellä.
Mutta sitä kaasaria metsässä rassatessani sain yltiöaltruistisen idean. Olen siinä henkilökohtaisesti täysillä mukana heti, jos kaikki muutkin suomalaiset ovat.
Meille on kertynyt kansallisvarallisuutta about 800 miljardia. Sen verran on laskettu suomalaisten rakennusten, metsien, teollisuuslaitosten ja muun omistamamme roinan yhteiseksi arvoksi. Onhan se ihan miehekäs summa.
Se altruistinen ideani:
Myydään kaikki pois, koko paska, ja jaetaan rahat tasan kaikille maailman noin kahdelle miljardille köyhälle. Heille, joiden ansiot ovat alle kaksi dollaria/päivä.
Se tekisi ruhtinaallisen summan per avunsaaja. Peräti 400 euroa/hlö könttäsummana. Mutta jakaisimme tietenkin hynät tasaisesti jokaiselle vuoden päivälle, ettei äkkirikkaus turmelisi viattomia. Saisivat meiltä ruhtinaallisesti reilun dollarin per päivä. Siis sen entisen kahden taalansa lisäksi. Sillä varmaan jo passaisi.
Toki näin olisi vain yhden ainokaisen vuoden ajan (sitten apueuromme loppuisivat), mutta se olisi varmaan heidän elämänsä onnellisin vuosi. Voimmeko vastustaa kiusausta tuottaa heille moista iloa? Ei kai löydy niin kivisydämisiä?
No entäs me itse sitten, kun olisimme lahjoittaneet kaiken omaisuutemme pois?
Olisimme tietenkin köyhiä kuin kirkonrotat. Taas. Ihan kuin ennen vanhaan. Ihanan nostalgista jo ajatellakin tuollaista. Entisajan suomalaisessa köyhyydessä oli jotain niin jaloa ja kaunista. Miksi ihmeessä me pilattiin se kaikki ja ponnisteltiin sieltä pois? Raadoimme peräsuoli pitkällä vain tullaksemme nykyisen kaltaisiksi itariksi riistäjiksi ja maailmanvarojen tuhlareiksi.
Mutta voimme palata ehdottamallani kätevällä konstilla takaisin hyveellisiksi. Annamme vain kaiken pois. Simppeliä ja niin altruistista.
Itse asiassa silloin olisimme kaikista köyhimpiä koko maailmassa. Jopa ne entiset köyhät olisivat nyt meitä rikkaampia, koska heillähän olisi se meidän antamamme reilu taala per päivä. Vuodeksi.
Ehkä meillä itsellämme olisi täällä välillä nälkä ja kylmä, mutta mitä siitä. Uskon vahvasti, että laupeus poistaa kaikki vaivat. Ainakin niin meille opetetaan. Jeesuskin olisi meihin niin tyytyväinen, että aivan hykertelisi. Samoin vasemmisto.
Lupaus: Omistan pari asuntoa, vähän metsää, saksalaisen laatuauton, mönkkärin, minikaivinkoneen ja kaksi moottorisahaa. Lupaan lahjoittaa ne kaikki välittömästi maailman köyhien hyväksi. Vaikka heti huomenaamulla. Lupaukseeni sisältyy vain yksi ehto: Te muut teette samoin. Lahjoitatte kaiken. Myös sen käytetyn Jopon, jos muuta ei ole kertynyt.
Jos yhdessä tähän päädymme, olen tyytyväinen ja ilomielin aloitan kaiken uudelleen alusta, sieltä mistä aikaisemminkin: kadulta. Mutta mikäli te maailmanparantajat ette kykene samaan, lakatkaa vaatimasta enempää toisten rahoja hankkeisiinne. Käyttäkää ensin omianne. Vain se on laupeutta. On liian helppoa olla antelias, jos muut maksavat sen.
Jussi Juhani