[supsystic-social-sharing id='1']

Katsoin Aku Louhimiehen nöyryytyksen A-studiossa.  Mikään ei muutu, vaikka maailma muuttuisi. Toiset meistä ovat vuorollaan susia, toiset risumiehiä. Sitten roolit vaihtuvat. Niin aina.

Luin joskus 1500-luvulla eläneen papin havahduttavan kertomuksen maailman onnellisimmasta ihmisryhmästä. Tai sellaiseksi hän sitä ensin luuli.

Espanjalaiset valloittajat löysivät merenrantapoukamasta eristäytyneen pikku heimon. Valkoinen hiekka hohti, palmut leyhyivät ja meri antoi ruokaa yllin kyllin. Heimon jäsenet olivat ystävällisiä, harrastivat vapaata seksiä, eivätkä sotineet tai riidelleet kenenkään kanssa.

Sitten tapahtui outoja. Erään nuotioryhmän ohi kulki rauhallisesti nainen lapsineen. Äkkiä tulen ääressä istuskelleet ryntäsivät naisen kimppuun ja repivät suuressa hurmoksessa hänet lapsineen palasiksi. Kun se oli tehty, heimon askareet ja ilakointi jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Aika helppo oli ennustaa, että joku tekee vielä itsemurhan metoo-kampanjan seurauksena. Ruotsalainen teatterinjohtaja Benny Fredriksson  taitaa olla ensimmäinen yleiseen tietoisuuteen tullut uhri. Että onnittelut vain kampanjan kiihkeimmille puolestapuhujille.

Risumiehenä ei ehkä kestä, vaikka petona olisi ollut kuinka vahva. Kun julkisesti kiusataan riittävän paljon, psyyke romahtaa.  Niin kävi ruotsalaiselle teatterinjohtajalle. Ja niin taitaa käydä vielä joillekin muillekin, meilläkin.

Heimo puhuu kauniita sanoja suvaitsevaisuudesta, tasa-arvosta, lähimmäisenrakkaudesta, vapaasta seksistä, ilakoi ja halailee toisiansa. Sitten ohi kulkee joku elämänsä louhimies… Klaffi! Joku kirkuu yössä. Anteeksipyyntöjä ja aneluja. Yleistä raivoa ja hysteriaa. Kuviteltuja torakoita hiuksissa. Verta..

Hiljaisuus. Palmut huojuvat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jäljellejääneiden viattomuus loistaa kelmeiltä kasvoilta kuin puhtaan valkeat lakanat ja nuotiolle jääneet hyrisevät omaa hyvyyttään.

Mutta asiasta toiseen…

Suomalaisen elokuvan näyttelijäkohtalot ei jaksa oikeasti hirveästi kiinnostaa. Koska ei kiinnosta ne surkeasti näytellyt ja käsikirjoitetut tekeleetkään. En yksinkertaisesti pysty katsomaan niitä.

Esimerkiksi nyt puheena ollutta Levottomat-rimanalitusta seurasin ehkä vartin. Jos käsikirjoituksena on angstisen teinitytön aine ja roolisuoritukset Kihniön kesäteatterista, ei vain jaksa. Eivätkä ne osanneet edes panna. Sellaista tekoähkyilyä ja silmien pyörittelyä ei näe edes huonoissa pornofilmeissä.

Kun suomalaisnäyttelijöiden suurin saavutus on toistaiseksi Peter Franzénin viiden minuutin rooli ruumiina jossakin jenkkipätkässä, niin kaipaan niitä torakoita. Rekvisiitaksi teatterikorkeakouluun. Mielellään juoksentelemaan vapaasti, että tyttöset oppisivat edes kirkumaan uskottavasti.

Voi miten kaipaankaan Aki Kaurismäen tummankaruja ja virtsanhajuisuudessaan uskottavia mielenmaisemia myös muuhun suomalaiseen tuotantoon nykyisen pikkutyttöilyn sijaan.

Jussi Juhani

PS. Viimeksi katsoin japanilaisen huippuohjaajan Nagisa Oshiman kohuteoksen Aistien valtakunta. Yksikään suomalainen teatterialan kitisijä ei pääsisi tuon tason tuotantoon edes paikannäyttäjäksi.

[supsystic-social-sharing id='1']