[supsystic-social-sharing id='1']

Harkimo kertoo tämän lehden blogissaan: ”Ulosottoviranomainen kysyi jopa kelloni arvoa”. Mielenkiintoista. Itse asiassa minäkin haluaisin tietää sen. Ihan silkasta kateudesta.

Harkimo on suuren luokan pelimies, minä kuulun riistäjien keskikastiin, jos siihenkään. Niinpä kelloni on vain parin tonnin Rado. On silti helkutin hyvä kello. Voin laittaa saippuaveteen likoon koko yöksi, kun tanssitreeneissä pinttyy hikiseksi. Aamulla toimii kuin Sipilän ajatus. Joo, vertaus oli huono, myönnän.

Mutta Harkimo puhui blogissaan asiaa, kuten aina. On poliitikoista ehkä ainoa, jolla ylipäätään on jotakin järkevää sanomista. Muiden puheet ovat lähinnä plörinää, jonka jälkeen tekee mieli leyhytellä ilmaa.

Mutta siihen yrittämiseen, josta Harkimo niin usein puhuu…

Yrittäjiin suhtautuminen paljastaa kansankunnan ja varsinkin sen poliitikkojen kaksinaamaisuuden. Yrittäjien tärkeyttä työnantajina ja talouden pyörittäjinä hehkutetaan aina vaalien alla. Tosiasiassa yksikään olemassa oleva puolue ei oikeasti aja yrittäjien etuja. Ei ainoakaan.

(Eikä juuri kukaan palkansaajakaan kunnioita meitä tippaakaan. Kunhan puhuvat. Todistan sen myöhemmin.)

Tarkoitan tässä nyt pieniä ja keskisuuria yrityksiä. Toki suuryritysten johtoportaan takamukset nuollaan kiiltäviksi kuin pääsiäismunat, mutta T:mi U. Töppösen Konekassarointi ei kiinnosta oikeasti ketään – paitsi, jos Töppönen jää jollekin kympin velkaa.

Silloin Töppösen nimi komeilee näyttävällä präntillä  Kauppalehdessä ja muissa yhtä vastuullisissa medioissa kaiken kansan vahingonilon lähteenä – ja Töppönen luimistelee häpeissään verhojen takana ennen kuin löytää riittävän tukevan orren.

Tarkoitan julkisia protestilistoja, joista kuka tahansa tahvanainen voi tarkistaa onko naapurissa asuvan yrittäjän nimi näkyvillä. Ja voi sitä riemun päivää, jos on.

Jo noiden listojen julkinen olemassaolo paljastaa kansakunnan todelliset arvot.

Samat mediat, jotka moraalisäteilevät sillä, etteivät julkaise joukkoraiskaajien ja vanhusten pahoinpitelijöiden nimiä, julkaisevat kyllä U. Töppösen nimen takuuvarmasti heti, kun tämä ei pysty hoitamaan yhtä noin miljoonasta yrittäjävelvoitteestaan.

Töppösen anonymiteetti ja perustuslaillinen oikeus yksityisyyden suojaan ovat kyllä erityisen vahvoja raiskaus- ja ryöstöhommeleissa, mutta auta armias, jos hän erehtyy yrittäjäksi. Silloin ovat pelkkää paperia. Töppösestä saa kirjoittaa mitä tahansa, kun vain muistaa olla kirjoittavinaan hänen yrityksestään.

Kutsukaa te paremmat ihmiset moista käytäntöä ihan miksi hyvänsä, mutta minä kutsun sitä haisevaksi kaksinaismoralismiksi.
Mutta hetkinen, sanotte. Että mielestänne on aivan eri asia julkaista tiedot, koska Möttösen tapauksessa kysymyksessä ON yritys, eikä yksityinen kansalainen.

Älkää viitsikö! Onko T:mi U. Töppönen Konekassaroinnin omistajaa niin helkutin vaikeaa arvata? Etteikö tule mieleenkään, että firmaa taitaa pyörittää ihan Töppösen Unski itse? Eikö pienten ja keskisuurten yritysten omistajat ylipäätään ole aina tiedossa?

Ja että kaksinaismoralismi saisi kliimaksinsa:
Töppösen surkeiksi romahtaneista luottotiedoista jopa maksetaan mediassa. Ne ovat haluttua kauppatavaraa. Yrittäjän hädällä ja häpeällä tehdään raakaa bisnestä. Jos ette tienneet, niin paljastan: Yrittäjä kykenee tuntemaan ihan yhtä suurta epäonnistumisen tuskaa kuin palkansaajakin. Kokemusta on.

Olen toiminut yrittäjänä koko työurani. Aikoinaan minulle ei jäänyt muuta mahdollisuutta. Ensimmäinen yritykseni meni konkurssiin. Tietenkin. Sen kaatoi verottaja. Myin nahkatakkeja. Satoja kaiken kaikkiaan. Takkien OVH oli noin 1800 markkaa/kpl, mutta käytännössä kaikki asiakkaat järjestään tinkivät hinnan 1500 markkaan, joka aivan oikein ilmoitettiin kirjanpidossa.

Sitten tuli asiakas, joka ei tinkinyt.

Verotarkastuksessa tarkastajakääkkä tulkitsi tämän yhden ainoan kaupan kuitin perusteella, että kaikki, eli suomeksi: joka ikinen, takki oli myyty OVH:lla ja erotus pimitetty verottajalta.

Mutta kun ei perkele myyty! Eikä pimitetty. Se takki oli ainoa. Mikään kirjallinen tai suullinen todistus ei saanut kääkkää perumaan tulkintaansa. Ei mikään. Veroseuraamukset olivat sen mukaiset. En halunnut edes kokeilla niiden maksamista. Annoin olla. Tuli konkka.

Nyt se lupaani todistus:
Kuinka moni teistä ajattelee, että kunhan puhut, pimitit sen erotuksen kuitenkin? Ai että lähes kaikki vai? Just. Juuri tämän verran yrittäjän sanaan luotetaan. Käytännössä ei lainkaan.

Silloin menetin uskoni verotarkastajien ammattikuntaan. Nykyisin, kun vertotarkastus tulee, pakenen jonnekin. Laitan raukkamaisesti vahvahermoisemman vaimoni ja huippukirjanpitäjäni tuleen.

En nimittäin halua saada sydänkohtausta pelkästä kiukusta sen vuoksi, että joku virkapelle edessäni väittää todeksi asioita, jotka tiedän pelkän pahantahtoisen vainoharhan tuottamaksi. Niin ne yleensä tekevät.

Tällä systeemillä on toistaiseksi pärjätty. Aina verotarkastusten jälkeen olen sitten kiltisti maksellut ne muutaman tonnin mafiarahat, eli pakolliset lisäverot, jotka yrittäjälle lähes poikkeuksetta tarkastuksista seuraa, vaikka Jeesus olisi hoitanut kirjanpidon. Pitäähän tarkastajien tienata palkkansa.

Ette usko vai? Ettepä tietenkään. Minähän jo sanoin. Yrittäjää ei tässä maassa oikeasti usko kukaan eikä myöskään puolusta. Työpaikat ja yrittäjältä himoverotetut rahat kyllä kelpaavat jokaiselle.

Tiesittekö muuten, että kymmenestä perustetusta yrityksestä vain ehkä yksi selviää hengissä. Se riittää sosialismista innoittuneelle kansakunnalle. Kyseessä on demarien keksimä ikiliikkuja.

Kun niiden yhdeksän epäonnistuneen yrittäjän taskut on käännetty nurin ja appivanhempien talot ulosmitattu veroveloista, on saatu riistettyä kelpo summa rahaa valtion kassaan ja kaupan päälle ilmainen työpanos.

Kauniilla puheilla vaalien alla saadaan sitten aina höynäytettyä uusia yrittäjiä kynittäväksi – joista siis yhdeksän kymmenestä menettää kaiken, että kansakunta voisi hyvin… Niin sosialismin hyrrä pyörii. Eikä lakkaa.

Että siinä mielessä turha blogi – niin kuin oli se Harkimonkin.

Jussi Juhani

PS. Sen konkurssin jälkeen nimeni oli Kauppalehdessä parin vuoden aikana niin usein, että hölmöimmät luulivat minua lehden vakituiseksi avustajaksi. Sittemmin olen selvinnyt ilman merkintöjä jo pari vuosikymmentä, mutta kauhu on jäljellä.

[supsystic-social-sharing id='1']