Nyt kun on juhlia riekuttu maamme sadan itsenäisen vuoden kunniaksi, siirtyi viisari vuoden 2018 puolelle ja uuteen historian virstanpylvääsen. On kulunut tasan sata vuotta siitä vuodesta ja kuukaudesta, kun Suomessa noustiin kapinaan joulukuussa 1917 nimettyä ensimmäistä laillista hallitusta vastaan. Siihen lähdettiin, kun SDP:n puoluekomitea äänesti kokouksessaan aseelliseen kapinaan ryhtymisestä, jota silloinen Leninin johtama venäläinen punakaarti tuki sekä aseellisesti että muutoin.

Suomettuneen Suomen historianopetuksessa tammikuu 1918 käsiteltiin passiivissa. Sisällissota syttyi - ikään kuin itsestään. Aamulla vaan herättiin paukkeeseen, kaivettiin torrakat esiin ja käytiin lahtaamassa naapurin ikävä isäntä ja siitä se lähti sitten. Luotiin mielikuva tapahtumista, unohdettiin sopivasti aktiiviset toimet puoluekokouksineen ja äänestyksineen sekä lainattiin retoriikka ja kopioitiin ajatusmalli Neuvostoliitosta.

Aktiivimuoto löytyikin sitten historian oppikirja myöhemmiltä sivuilta, missä käsiteltiin sodan seurauksia. Valkoiset Mannerheimin johdolla lahtasivat ja tappoivat köyhiä ihmisiä. Naisia ja lapsia.

Kulttuurituotokset seurasivat ylhäältä annettua historiakäsitystä. Syntyi pahat valkoiset ja hyvät, oikeudenmukaiset punaiset. Ja tätä kuvaa on toistettu ja toistettu. Toki onhan teloituskomppanian edessä seisova nainen lohduton näky ja vetoaa sopivasti tunteisiin. Kertomatta jää, mihin hän on taisteluissa syyllistynyt, montako itse ampunut ja mistä teoista tuomionsa saanut? Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi painettiin valkoisten teloituskomppania ja teloitettavat punaiset juhlakolikkoon, joka sittemmin tosin onneksi vedettiin pois markkinoilta.

Totuus lienee aivan muuta, paljon arkisempaa. Sota 1918 oli nuoren Suomen valtion ja suomalaisten yhteinen katastrofi sen kaikkine vaiheineen. Vain osa kansasta tarttui aseisiin tai tunnusti väriä. Oli punaisia ja oli valkoisia, mutta suurin osa pysytteli kauheuksien ulkopuolella. Kaikkia sota kosketti kuitenkin jollakin tavalla ja koskettaa edelleen aina meidän päiviimme saakka.

Olisi syytä kirjoittaa tämä osa maamme historiaa kuten se oli asiakirjoihin nojaten, alusta loppuun aktiivissa ja käsitellä se yhdessä ilman minkään poliittisen suunnan vaikutusta ja puuterointia.

Riskinä kuitenkin lienee, kuten jo merkkejä ilmassa näkyy, että vanhat arvet kutisevat ja niitä aletaan raapia auki. Jokaisessa suvussa ja perheessä on joku suhde sisällissotaamme. Jokaisen isoäiti tai –isä on elänyt sinä aikana. Tarinat kulkevat suvuissa. Tarinat ja niiden herättämät tunteet.

[supsystic-social-sharing id='1']