Jari Sillanpää ajeli hörhönä. Veti kovimman luokan paukun ja hyppäsi rattiin. Sitten tuli ratsia. Pam! Ja kärsimys alkoi.
Tai siis jatkui, mutta kimposi uudelle tasolle. Sille, jossa joko tuhoudutaan tai eheydytään. Ai niin, voi sitä jäädä pösilöksikin. Useimmat jäävät.
Ihailen Jari Sillanpäätä. En hänen huumesekoiluaan, mutta muuten. Eikä tuo sekoilu vähennä ihailuani lainkaan. Tippaakaan. Jari on minulle suuri taiteilija, uskomaton esiintyjä, rohkea ihminen. Hullunrohkea.
Ensimmäistä eka kerralla ja aivan varmasti jälkimmäistä sitten myöhemmin. Ehkä paskin aine, millä päänsä voi sekoittaa. Outoa – ja hälyyttävää – että käytti jo sitä.
Hän siis ajeli aineissa liikenteen seassa. Sitä ei voi puolustella. Ei edes sillä, että joka päivä tuhat muuta tekee saman. Se on kovin suomalaista. Ja sekin, ettei moinen järin paljon kiinnosta ketään – ennen kuin se on Jari Sillanpää.
Minä en tuomitse Sillanpäätä. Ei ole siihen minkäänlaista hinkua, eikä edes kanttia. Tiedän addiktioista ihan liikaa kyetäkseni tuomariksi. Hoitakaa te muut, viattomammat, se puoli. Varsinkin te, jotka vedätte ”iloisessa seurassa” lärvit kerran viikossa tai useammin. Tuomitkaa oikein viimeisen päälle.
Se helpottaa omaa ahdistustanne. Tarvitsette sitä. Jos sillanpäät eivät ajelisi huumehöyryissään, olisitte kusessa ahdistuksenne kanssa.
Jos vetää säännöllisesti tajuaan sumeaksi millä tahansa aineella, on ahdistunut. Turha uskotella muuta. Se pöydän reteinkin on sitä. Ennen kolmatta kaljaa koko kulmapubi on. Ahdistuneisuus leijuu suomalaisessa juottolassa niin paksuna, että siitä voisi leikata palan ja säilöä spriihin.
Paitsi, ettei tässä maassa voi, koska joku juoppo joisi senkin.
Ette ehkä tienneet, mutta ihminen, joka on henkisesti tasapainossa ja sinut elämänsä kanssa, ei tarvitse mitään kemiallisia stimulansseja tullakseen vielä tasapainoisemmaksi.
Sillä, jos jo on tasapainossa, niin enempää tasapainossa ei enää voi olla. Niinpä hän ei ota. Mitään. Ei ole syytä. Mutta kun suurin osa ei ole edes tasapainoon päin, niin otetaan.
Otetaan puutteeseen. Pitäisi olla kaikkea enemmän. Iloa, rakkautta, rohkeutta, rahaa, onnea, arvostusta. Sitten, kun niitä saa, pitäisi olla vielä hieman lisää: iloa, rakkautta, rohkeutta, rahaa, onnea, arvostusta.. Ja sitten vielä hieman lisää… Siinä ahdistuksen kaava.
Se mikä on, ei koskaan riitä. Pitäisi saada sitä, mitä ei ole. Niinpä itse keksitty alituinen puute ahdistaa.
Sillanpäällä on kaikki. Ja hän on aina halunnut kaikki. Kuuluu siihen narsistien ryhmään, jotka haluavat. Ja vaikka on jo kaikki, niin lisää vain pitäisi saada. Jotakin. Mikä on tietenkin erittäin epäloogista, koska se kaikki jo on.
Mutta halu saada ”vielä jotakin” ei anna periksi. Se vain muuttaa ovelasti muotoaan. Sitä ryhtyy haluamaan muka arvokkaita, kauniita, pyyteettömiä, jopa pyhiä asioita. Ja niitä halutessaan vain ahdistuu lisää. Sitten sitä lopulta haluaa vain mielenrauhaa.
Eikä ikinä suostu uskomaan, että mielenrauhan haluaminen estää tehokkaimmin sen löytämisen. Sitä löytää vain oman haluamisensa. Ja se ahdistaa jo tosi vitusti. Sitten sitä vetää jotakin. Viinaa, lääkkeitä, kristallia… aivan sama.
Elämä on. Toivon Jari Sillanpäälle sen ymmärtämistä ja mielenrauhaa.
Ihalijasi:
Jussi Juhani
[supsystic-social-sharing id='1']
