Katsoin autenttisen videoklipin, jossa nainen kivitetään kuoliaaksi. Syynä aviorikos. Kivittäjinä ääri-islamistit jossakin arabimaassa. Ensimmäisestä kivestä viimeiseen, pään murskanneeseen, kivittäminen kesti hieman yli kolme minuuttia. Sellainen kuolema on kammottava. Jo pelkkä klipin katsominen oli kammottavaa. Videossa oli myös ääni. Kivien muksahdukset, kauhun ja kivun huudot, kivittäjien maaninen Allahin ylistys… Kaikki ne kuuluivat selvästi.

Miten ne voivat? Mikä tekee ihmisestä elukkaa pahemman?

Klippi sai minut voimaan pahoin ja vei yöunet. Vastaavia klippejä on netissä kymmenittäin. Kaikki samalta seudulta, Lähi-Idästä. Eri valtioista tosin. Ne on kuvattu yleensä salaa. Sen huomaa kuvakulmista ja heiluvasta kamerasta; vaatteiden kätköistä kännykällä hätäisesti otettua materiaalia. Kuvaaja on sitten syystä tai toisesta pistänyt otoksensa nimettömänä nettiin.

En laita klippiä nähtäväksi, koska en halua pilata mukavaa kesäpäiväänne. Nauttikaa vapaudestanne – ja leppoisuuden illuusiosta. Joku kärsii jossakin enemmän kuin Jeesus ristillä, mutta niin turvallisen kaukana… Miksi uhrata asialle aikaansa? Sillä niin maailma toimii. Edelleen. Joku kivitetään, jossakin räjähtää pommi ja jotkut uittavat jalkojaan laiturilta.

Miksi katsoin klipin, jos se kerran aiheutti pahoinvointia ja vei lisäksi yöunet? Totuudellisuuden vuoksi. Nähdäkseni maailman sellaisena kuin se oikeasti on. Siksi, etten määkisi muiden mukana kuinka ihminen on pohjimmaltaan hyvä.  Ei ole. Ihminen on ihminen. Halutessaan hirviö. Kaipaa vain motiivia käydäkseen lähimmäisensä kimppuun. Uskonto on motiiveista paras. Jumalan kunniaksi kiiluvat silmät ovat liian usein pedon silmät.

Istanbulissa kuoli taas yli 40, haavoittuneita 230…

Kirkot ja moskeijat puhuvat lähimmäisenrakkaudesta ihan kuin sitä varisisi pilvistä, jos vain tarpeeksi rukoilemme – ja annamme anteeksi. Aivan kuin kyseessä olisi taikasuola, jota pahan variksen pyrstölle ripottelemalla saa sen rauhoittumaan. Jos sivelemme jumalallisen rakkauden höyhenellä pahista, hän muuttuu hyväksi. Ei muutu. Ei, koska hyviä ei ole, on vain ihmisiä. Toiset enemmän harhaanjohdettuja kuin toiset.

Todellisuudessa sitä – lähimmäisenrakkautta – ilmenee maailmassa vain naurettavan pieniä määriä. Vahvimmillaan se kohdistuu sukulaisiin ja ystäviin – jos nämä eivät uhkaa sinun hyvääsi. Jos uhkaavat, mikään ei lopu nopeammin kuin kyky rakastaa. Heikoimmillaan sitä pirskahtelee silloin tällöin tuntemattomillekin, jos nämä ovat riittävän hellyttäviä. Se on ehto. Rumat ja rujot jäävät paitsi.

Loppujen lopuksi elämme lähimmäisenrakkauden rippeillä, emme sen yltäkylläisyydessä. Mutta jos edes rippeitä ei olisi, työntäisimme naapureitamme uuniin.  Maailma on nähnyt senkin.

Joskus ne rippeet saavat aikaan kummallisia reaktioita. Niin kävi minulle, kun seurasin televisiosta Donald Trumpin vaalitilaisuutta. Joku teki kysymyksen: Miten menettelet Isiksen suhteen, jos sinusta tulee presidentti? Trump teki käsillään kuvaavan liikkeen ja sanoi ainoastaan: Bum!

Minun rippeeni ovat samaa mieltä. Väkivaltaan vihkiytyneet hirviöt uskovat vain vielä suurempaa väkivaltaa. Jos olisin amerikkalainen, äänestäisin Trumpia tuon yhden ainoan sanan perusteella.

Jussi Juhani