Kun äitini kuoli vuoden alussa, kirjoitin Facebookiin:
”Äitini kuoli aamulla. Vietti viimeiset kaksi vuotta muistisairaiden hoitokodissa. Hän oli vaatimaton ja nöyrä ihminen. Rauha hänen muistolleen. Oli paras äiti. Mutta olen ehkä puolueellinen, koska kenestäkään muusta minulla ei ole kokemusta äitinäni.
Äiti uskoi herrojen viisauteen ja Jumalaan. Minä en kykene uskomaan kumpaankaan. Molemmat ovat pettäneet aina juuri ratkaisevalla hetkellä. Ehkä äidillä ei ollut niistä samanlaista kokemusta, siksi usko säilyi. Ja se on hyvä. Toivottavasti kohtaa Jumalansa siellä jossakin ja saavat rupatella. Äiti tykkäsi rupattelusta.
Hän eli vanhan kansan ihmisen elämän. Kertoi mummostaan, joka laittoi talvi-iltoina ruokaa palava päre hampaissaan valona. Samainen mummo oli synnyttänyt yhden lapsistaan navetan lantakasassa, koska aika oli tullut. Siitä lapsesta tuli suvun sitkein ja vahvin. Niitä tarinoita oli mukava kuunnella. Miten harvoin ehdin kuuntelemaan. Hävettävän harvoin.”
Olen jossakin blogissani kertonut, että juuri edesmenneen äitini äiti, mummoni, virui köyhän kunnan vuodeosastolla yli seitsemän vuotta puhe- ja liikuntakyvyttömäksi halvaantuneena. Kuoli lopulta lonkan murtumaan. Se murtui, kun hoitajat käänsivät kylkiasentoon. Niin hauraaksi menevät liikkumattoman luut. Mummo vastusti kuolemaa yhtä sitkeäsi kuin oli tapellut köyhyyttä ja kurjuutta vastaan.
Senkin olen tainnut kertoa, että mummoni oli silmäpuoli. Hän menetti silmänsä kunnan töissä, halkoja hakatessaan. Lastu teki silmään haavan. Haava ei ollut vielä parantunut, kun hän jo pesi pyykkiä paikallisen kauppiaan pyykkituvassa. Lipeähöyryt tulehduttivat silmän. Se piti poistaa.
Mummo oli yksinhuoltaja. Kun hän pesi pyykkejä rikkaampien mökeissä, äitini kaitsi sillä aikaa kahta nuorempaa sisarusta, vaikka oli itse vasta kahdentoista. Äidin isä, ukkini, oli viety pari vuotta aikaisemmin saman kunnan vaivaistaloon sairastuttuaan niin pahoin, että vajosi kuolaavaksi lapseksi. Äitini näki isänsä viimeisen kerran hoitajan käsipuolessa, vaivaistalon harmaissa ryysyissä. Isä ei enää tunnistanut tytärtään.
Mummo asui lapsineen toisen köyhän perheen kanssa yhteismajoituksessa, surkeassa kahden huoneen mökissä, kylän savenottopaikan vieressä, joutomaalla. Eräänä päivänä, ollessaan pienempien sisarustensa kanssa kauempana, äitini näki, että mökki oli tulessa. Se oli syttynyt kun toisen perheen isä oli valmistanut punamultamaalia yhteisellä liedellä. Mökki paloi perustuksiaan myöten.
Kunnan köyhäinapu rakensi tilalle vielä pienemmän mökin. Tosin toista perhettä ei enää majoitettu siihen. Rakennusajan äitini perhe asui kunnantalon eteisessä. Päivällä piti olla poissa jaloista, mutta yön sai viettää kunnantalon pöydän alla. Se oli nöyryyttävää. Kunta oli Suomen köyhin, parempaa ei ollut tarjota.
Isäni, sodan käynyt mies, haki äidin sieltä mökistä puolisokseen. Itselleni ja sisaruksilleni mummon pikkuruinen mökki tuli rakkaaksi. Vierailimme siellä lapsena usein. En ole enää koskaan tavannut yhtä lämminsydämistä ja nöyrää ihmistä kuin silmäpuolimummoni oli. Paitsi äitini. Hän oli samanlainen. Äärimmäinen hätä ja puute tekee ihmisestä joko enkelin tai pirun, heistä molemmista tuli ensin mainittuja. Se kylä kasvatti sekä että, mutta kylän pirutkin ovat empaattisempia kuin kaupunkien enkelit.
Se oli kylä, jota ympäröi humisevat metsät ja tiettömät korvet. Se oli kylä, jossa arvostettiin harvasanaisia miehiä. Heitä, joissa oli voimaa ja tahtoa kumartua puun juureen pokasahan kanssa repimään perheelleen elantoa. Se oli kylä, jonka naiset olivat niin sitkeitä, että synnyttivät saunoissa ja navetoissa. Ja ne naiset tappelivat kuolemaa vastaan niin kovin, että kuolema oli vähällä luovuttaa.
En kykene kunnioittamaan ketään enempää kuin kunnioitan niitä naisia ja miehiä. Kyläläisiä. He ovat rujoja metsäläisiä, Suomen todellisia aatelisia. Olen ylpeä juuristani. Olen silmäpuolipyykkärin tytön poika. Se on enemmän kuin von tai af Jotain, enemmän kuin kuusi neuvosta.
* * *
Miksi kerroin tämän? Äitienpäivän ja oman äitini poismenon herkistämänä tietenkin. Mutta myös siksi, että tietämättömät tietäisivät missä tämän kansan juuret ovat – ja kuinka lähellä ne ovat. Joka ei kykene kunnioittamaan niitä, on houkka.
Jussi Juhani