Arman Alizad itki, kun halasi asunnotonta. Hän itki vielä vuolaammin tehdessään juttua päihderiippuvaisista. Minäkin itkin. Samoissa kohdissa. Yritin tehdä sen salaa vaimoltani, koska sellainen hävettää. Samastuin dokumenttien henkilöihin. On hieman omakohtaista kokemusta sekä kadulla elämisestä, että päihderiippuvuudesta.
Kun parikymppisenä, jo pahasti alkoholisoituneena maalaispoikana, lähdin Helsinkiin muka töihin, tipahdin muutamassa päivässä kadulle. Ryyppäsin heti kättelyssä itseni ulos duunipaikasta ja se oli siinä. Katukauteni alkoi.
Siihen aikaan juoppoputkassa pidettiin vain kuusi tuntia kerrallaan, joten tein eräänlaisen ennätyksen. Olin pahnoilla kolme kertaa saman vuorokauden aikana. Aina kun päästivät pois, kävelin asematunneliin, hankin kännin – ja taas mentiin. Viimeisen kerran jälkeen pyysin, etteivät enää laskisi, koska minulla ei ollut Helsingissä muuta paikkaa kuin rautatieasema.
Päättivät viedä juoppojen pakkohoitolaan Perniöön, mutta sinne en halunnut. Livahdin karkuun ja onnistuin piileskelemään asematunnelin jengin suojissa loppusyksyn. Yövyimme kerrostalojen rapuissa, rakennustyömailla ja epämääräisissä yhteismurjuissa. Hankimme rahamme ja viinamme pikku kolttosilla: myymällä vesipulloja pimeän pullon etsijöille ja ritsaamalla lähikaupoista. Jaoimme kaiken. Sen syvempää toveruutta en ole elämässäni juuri kohdannut.
Joulun seutuun matkustin pummina junassa Kuopioon. Pakoilin konduktööriä vessassa ja liikkumalla vaunusta toiseen. Kuopiossa oli pakkaskausi meneillään. Parikymmentä astetta joka päivä. Nukuin jälleen rakennustyömailla, rappukäytävissä, yömajassa – ja rautatieaseman vessassa. Vessarivin keskimmäinen koppi oli suljettu maalauksen vuoksi. Kiipesin sinne viereisestä kopista seinän yli. Tiedätte vessojen koon. Onneksi olin pieni ja laiha. Onnistuin nukkumaan, kun käperryin pytyn ympärille. Muistan sen kusen hajun vieläkin.
Eräänä yönä olin loppuun ajettu sekä fyysisesti, että henkisesti. Kokeiltuani tulipalopakkasessa kymmeniä ovia, pääsin livahtamaan vauraan alueen kerrostalon rappukäytävään – aivan kuin siinä Armanin dokumentissa. Nukahdin erään asunnon oven eteen. Aamulla heräsin, kun joku jysäytti oven kylkeeni. Se oli nuorehko nainen, joka katsoi minua säikähtäneenä. ”Mitä ihmettä sinä siinä teet?” se kysyi. ”Nukuin”, vastasin. ”Miksi et nuku kotonasi?” se tivasi. ”No kun ei ole”. ”Jokaisella on”, se väitti.
Se katseli minua pitkään. Olin varmaankin outo näky: krapulainen, pitkätukkainen ja laiha kummajainen – ja ulkona talvi. ”Odota tässä”, se sanoi topakasti. Samapa tuo, ajattelin. Tunsin yhtäkkiä niin silmitöntä vihaa sitä ja sen hyväosaisuutta kohtaan, että jäin siksikin. Jos soittaa poliisit, soittakoon. Jos hakee miehensä, otan matsin sen kanssa.
Nainen palasi käytävään ja tyrkkäsi viisikymppisen käteeni. Se oli suuri raha siihen aikaan. En osannut sanoa mitään. Ele, sen inhimillisyys, mykisti minut. ”Että saat edes syödä”, se sanoi ja halasi minua. Olin kohdannut tuhansien välinpitämättömien joukosta yhden ihmisen. Vieläkään, vuosikymmenten jälkeen, en voi liikuttumatta muistella sitä.
Kaikki se, mitä sen jälkeen tapahtui ja miten olen tässä, on pitkä ja outo tarina. Kerron sen joskus. Mutta sen voin sanoa, etten selvinnyt omasta alhostani yhteiskunnan toimenpiteiden ansiosta, vaan niistä huolimatta. Lopulta, tosi tiukassa paikassa, vain ihmisellä, lähimmäisellä, on merkitystä. Yhteiskunta on vain kylmä raami.
Kunnioitan Arman Alizadia. Hän on kuin se portaikon nainen. Tarjoaa edes hetkeksi ihmisarvon heille, joille sitä ei syystä tai toisesta ole annettu.
Jussi Juhani
