Juttelin erään puolituttuni kanssa. Avautui minulle. Oli juuri tullut ero nykyisestä puolisosta. Onneksi, hän sanoi, aivan hullu akka. Ero oli tyypillä jo ainakin kuudes pitkäaikaisesta suhteesta. Valitteli miten huono tuuri hänellä on: aina törmää naisiin, jotka osoittautuvat aivan hirveiksi ämmiksi. Tyyppi oli stressaantunut huonosta tsägästään.

Eräs toinen tuttavani kertoilee aina lopputilin ottamisen jälkeen, millainen sieluton ja kiero riistäjä sattui taas työnantajaksi.  Työtehtäviä muutettiin lupaa kysymättä, palkasta puuttui lisiä, jotka siihen kuuluivat, selän takana kytättiin, vain huonoa palautetta annettiin… ”Pakko oli liiton lakimieheen ottaa yhteyttä – jo kaheksannen kerran”.

Sellainenkin puolituttu löytyy, jolla on auttamattoman surkea mäihä naapureiden suhteen, Muutti hän minne tahansa, niin aina sattuu seinänaapuriksi kyttäävä niuho tai metelöivä roskasakki. ”Eikö normaaleja ihmisiä asu enää missään?” hän kysyi minulta epätoivoissaan.

Tunnen liian paljon ihmisiä, joilla on niin huono tuuri, että ajautuvat vähän väliä konfliktiin puolisonsa, työkavereittensa, yhteiskunnan tai naapuriensa kanssa. Joutuvat jopa käräjöimään oikeuksiensa puolesta. Veistä haavassa kääntää vielä se, että usein tuomarit asettuvat vastapuolen kannalle, eli sen, joka riidan aiheutti. He eivät saa oikeutta edes oikeudessa. Se on julmaa.

Kaikille näille puolitutuilleni on yhteistä se, että he ovat mielestään uhreja. Kaltoin kohdeltuja. Maailma ja sen ihmiset kohtelevat heitä toistuvasti väärin. Uhrin taakkaa on raskas kantaa, mutta sankarillisesti he jaksavat. Taistelusta seuraavaan.

Tietenkin heille on yhteistä myös se, että ovat puolituttujani – ja sellaisina pysyvät. Puolikkaina. Ei ole mitään hinkua lähteä käräjöimään.

Sillä mikään ei ole rasittavampaa kuin tyyppi, joka ajautuu konfliktista toiseen – tai avioerosta toiseen – ja kuvittelee olevansa uhri. Ja miten paljon heitä onkaan! Jos käyttäisin kliseitä, sanoisin, että maailma (ja some) ääriään myöten täynnä.

Jos kuulut tyyppiin, niin soiko kello? Veikkaan että ei. Tai siis olen varma, että ei soi minkäänlainen tiuku.

Koetetaan toisin:

Jos olet eronnut jo kuudesta ihmissuhteesta, koska kumppaniksi sattui sekopää. Jos työpaikallasi ajaudut vähän väliä konfliktiin työkaveriesi tai työnantajiesi kanssa. Jos Facebookissa ajaudut riitaan joka ryhmässä. Jos juuri sinun talossasi asuvat aina ne häirikkönaapurit… Niin mikä on AINOA noita huonon tuurin sattumuksia yhdistävä tekijä?

Sinä.

Sanon sen uudestaan vielä kolme kertaa: Sinä. Sinä. Sinä.

Menikö kaaliin? Ainoa, jossa on vikaa, olet sinä itse ja sinun suunnaton, taivaankorkuinen itsekkyytesi. Infantiili, pässinpäinen narsismisi. Muuta selitystä ei ole. Sinulla ei ole huono tuuri, niillä muilla on. Muilla siksi, että tahtomattaan törmäsivät kaltaiseesi kitisevään ja riitelevään paskiaiseen. Jokaisen tuntemasi ihmisen elämä olisi parempaa, jos eivät olisi kohdanneet sinua.

Et ole uhri, olet riidankylväjä. Riesa. Aina kun ilmestyt paikalle, ihmiset, jotka tuntevat sinut, ajattelevat: ”No voi vittu, nyt meni päivä pilalle.”

Onko tuollaisesta sitten poispääsyä? No eipä juuri. Se on aivojen kuonasulkeuma, tunneviemärin poikittainen pökäle, joka ei hevillä liikahda. Mutta joskus harvoin, hyvin harvoin, ihme tapahtuu. Itsekäs paskiainen joutuu (tai hänet laitetaan) viimeisen sinisen eteen käytöksensä vuoksi. Niin tiukalle, että vaihtoehtoina on hauta, hoitolaitos tai muutos. Vain sellainen auttaa. Ehkä.

Jussi Juhani.