Tapakouluttaja Kaarina Suonperä motkottaa Hesarissa suomalaisten kiroilusta. Ärräpäitä ja vielä pahempaa viljellään kuulemma aivan likaa. Siis suorastaan ihan vitusti. Se harmittaa Kaarinaa. Harmittaa, koska kiroilu on rumaa, moukkamaista ja ennen kaikkea sivistymätöntä.

Entäpä, jos ei välitä paskaakaan siitä onko muiden silmissä sivistymätön tai peräti moukka? Entäpä jos oma arvioi itsestä riittää ja antaa piutpaut sille, mitä muut kanssakärsijäpellet meikästä aprikoivat? Mitäs Kaarina sellaiseen sanoo?

Onko huonoa tapakulttuuria kelvata itsellensä ihan sellaisena kuin nyt sattuu olemaan? Jos omaan tapakulttuuriin kuluu kirosanoiksi kutsuttujen äännähdysten käyttäminen, niin sellaisestako pitäisi luopua vain siksi, että Kaarinan ja muiden hienojen ihmisten elämä olisi helpompaa?

Olen Kaarinan kanssa täysin eri mieltä soveliaan käytöksen ja sivistyksen mittaamisesta. Kirosanojen määrä ei kerro siitä yhtään mitään. Niiden täydellinen puuttuminen usein kertoo. Neurooseista. Kaarina pitää kirosanojen ryydittämää itseilmaisua huonona käytöksenä, minä kutsun sitä vapaudeksi.

Toki vapauteen kuuluu paljon muutakin. Esimerkiksi kyky kulkea sekalaisissa ja tyylittömissä vetimissä ihmisten parissa. Jos minulla olisi pakkomielle pukeutua aina siniseen, en kokisi itseäni vapaaksi. En vaikka uskaltaisinkin sanoa sopivassa seurassa viinilasi kädessä kerran kahdessa vuodessa: voihan perse.

Pakkomielteitä on monenlaisia. Mikko Alatalon siniset silmälasit on omansa, toinen on vaikkapa pakko kumartua sadan askeleen jälkeen ja katsoa jalkojensa välistä taaksepäin. Jälkimmäisestä pakkomielteestä kärsi eräs puolituttuni nuoruudessaan. Hän pääsi siitä lopulta irti ja sai palkinnoksi notkean selän. Kaarina Suonperä ei ole vielä päässyt sinisestään, ja on tuskin kovin notkeakaan, mutta ohjeita meille vapaille kulkijoille kyllä riittää.

Että noin. Mutta mennäänpä ”kiroilun” ja voimasanojen alkujuurille.

Perkele, saatana, helvetti ja jumalauta kuuluvat uskonnollisten kirosanojen joukkoon. Niillä on voimaa vain ihmisiin, jotka jollakin mielensä tasolla uskovat taivaallisiin ja helvetillisiin örkkeihin. Noiden sanojen voima ei kumpua mistään todellisesta, tosiolevasta. Ne itsessään ovat vain paineaaltoja väliaineessa, jotka korvan kautta tulkitaan aivoissa sisällöllisiksi käsitteiksi. Jotkut onnettomat ovat sopineet aivojensa kanssa, että noilla sanoilla on muka jokin erityisen vahva merkitys.

Jos omistaa vapaat aivot, jotka eivät tulkitse noille äänteille ja murahduksille sen kummempia mystisiä merkityksiä, kyseisiä sanoja ei koe miksikään. Niiltä puuttuu silloin alitajuinen rangaistuksen pelosta kumpuava voima. Vapaille aivoille ne ovat yhtä neutraaleja ja lempeitä kuin vaikkapa keiju, menninkäinen, olematon ja könsikäs.

Jos siis kavahtaa helvetti- tai perkele-sanaa, paljastaa itsestään vain neuroottisen puolensa, ei sivistystään. Alunperin esimerkiksi Perkele oli jumalan eikä paholaisen nimi. Katsokaa vaikka Wikipediasta, jos ette usko. Se oli sen ajan kantasuomalaisten metsänjumala. Sitten tulivat ulkomaiset kristinuskon hörhöt ja julistivat sen paholaisen nimeksi. Saivat samalla viestitettyä oman ylemmyytensä sen ajan kantiksiin nähden. Ei siis mitään uutta auringon alla.

Sanojen vittu, kyrpä, pillu ja mulkku säväyttävä teho perustuu vielä vahvemmin neurooseihin. Ne iskevät suoraan kuulijan haarojen väliin. Jos ei ole täysin sinut oman seksuaalisuutensa ja siihen liittyvien ruumiintoimintojensa kanssa, niin se on sitten voivoi ja pahasti.

Mitä vahvemman seksuaalineuroosin vallassa kuulija painii, sitä täräkämpi on kyrpä-sanan mahti. Se tuntuu selkäytimessä saakka. Ja kun se saa itsessä aikaan inhottavan vaikutuksen, siitä syytetään sanojaa. Ikään kuin sanoja olisi vastuussa kuulijan tunteista. Naurettavaa.

Tuo ehkä pahimmalta ja moukkamaisimimmalta tuntuva kyrpä-sana tarkoitti alunperin vain törröttävää puuta, puun oksaa tai pahkaa. Jos sanon ”pahka”, säpsähdättekö? Huomaatteko nyt, että sanoilla itsellään ei ole voimaa eikä edes todellista merkitystä, vaan aivonne antavat niille sen. Tarkkailkaa siis aivojanne, älkääkä sanoja. Siellä asuu inho, halveksunta ja moukaksi julistaminen, ei sanoissa eikä niiden sanojassa.

Perse-sanan tehovaikutus on suorastaan nolo. Freudin mukaan se liittyy varhaislapsuuden anaalivaiheeseen. Silloin lapsi painiskelee peräaukon toiminnan hallitsemiseen liittyvien kysymysten kanssa. Jos jokin osa aivoista jää jumiin tuohon kehitysvaiheeseen, niin…

Muistutan uudelleen: Oikeasti kirosanatkin ovat vain paineaaltoja väliaineessa. Ne tulkitaan kuulijan aivojen vapausasteen mukaisesti. Neuroottiset aivot sävähtävät sellaisista neurooseihinsa liittyvistä sanoista, joille vapaat aivot eivät korvaansa lotkauta.

Älkääkä yrittäkö jäkättää, että on muka yhteisesti sanattomasti sovittu, että vain määrätty puhetapa on sivistynyttä. Minä ainakaan en ole kenenkään kanssa sopinut asiasta yhtään mitään. Niinpä viljelen kirosanoiksi luokiteltuja äännähdyksiä sekä puheessani että tekstissäni juuri niin kuin hyväksi havaitsen. Joskus on kiva saada neurootikot nytkimään, joskus sitä on lempeällä tuulella ja antaa heidän lillua harhassaan.

Jussi Juhani

PS. Kirjoitettuani tuon, löysin tällaisen tutkimuksen, joka vahvistaa intuitiivisen oletukseni todeksi: ”yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan värikäs kirosana-arsenaali viittaa siihen, että henkilö on älykäs ja hänellä on hyvä kielitaju ja hyvin kehittynyt sanavarasto..” Eli Kaarinankin kannattaisi siniseen pukeutumisen sijaan ehkä sittenkin kiroilla, jos haluaa käydä ajattelijasta.