Sairaaloissamme makaa sadoittain ihmisiä, joita pidämme hengissä vastoin tahtoaan ja vastoin kaikkia järkeviä ja inhimillisiä perusteita. Oikeastaan kidutamme heitä. Toimimme niin, koska olemme säälittäviä pelkureita ja välinpitämättömiä läheisen kärsimyksille – ja myös siksi, että liian monet yhä uskovat pappien lietsomiin menninkäishouruihin.

Olen tahtomattani joutunut seuraamaan erään neliraajahalvaantuneen ihmisen yrityksiä päästä kärsimyksestään. Ei näytä onnistuvan. Ei, vaikka hänellä olisi tiedossa maksaja Sveitsiin eutanasiaklinikalle ja klinikka on jo hyväksynyt hänet jäsenekseen. Jäseneksi hyväksyminen tapahtuu potilastietojen ja kuolinapua toivovan oman kertomuksen perusteella. Siihen saakka kaikki eteni, mutta sitten lähtö tästä maailmasta tyssäsi.  Se tyssäsi virkakieleksi naamioituun pelkuruuteen.

Suomalaiset virkavastuupsykiatrit eivät suostu kirjoittamaan klinikan vaatimaa todistusta siitä, että tämä vammainen on niin tolkuissaan, että kykenee ilmaisemaan tahtonsa kuolla. Tosiasiassa hän kykenee siihen aivan kirkkaasti ja on sen ilmaissut sukulaisilleen, tuttavilleen ja henkilökohtaisille hoitajilleen selvällä suomen kielellä ja täysissä sielun voimissaan jo vähintään sata kertaa.

Hän vammautui lähes kymmenen vuotta sitten onnettomuudessa niin pahoin, ettei kykene muuhun kuin liikuttamaan hieman toista kättään. Ei pääse vessaan kantamatta, ei voi edes kelata pyörätuoliaan. Kuuden vuoden tiukka kuntoutus ei korjannut hänen tilaansa lainkaan. Nyt skolioosi vääntää hänet kieroon tuolissaan ja tuskat ovat sen mukaiset. Niihin annettu lääkitys on vioittanut sisäelimiä niin, että vammautunut vertasi kipukohtauksiaan tilanteeseen, jossa puukko työnnettäisi yhtä aikaa sekä selästä että vatsasta sisään ja molempia käänneltäisiin. Kohtaukset ovat päivittäisiä, niitä tulee muutaman tunnin välein ja ne pahenevat koko ajan. Elämä on siis sanalla sanoen sietämätöntä. Ainoa toive on, että saisi kuolla – ja mahdollisimman pian.

Lääkäri oli todennut, että hän voi hyvinkin elää vielä kaksikymmentä vuotta tuossa tilassa. Kuka haluaisi? Tuollaiseen ei pysty enää edes samastumaan, tilanne on niin kammottava. Haluatte varmaan kuulla lisää? No, virtsa katetroidaan ja suurempi tarve joudutaan usein suorittamaan tuseeraamalla – siis kaivamalla sormin.

Jokunen aika sitten, kun tämä vammautunut ymmärsi, ettei Suomen lääkärikunta halua hänen tahtonsa toteutuvan, hän onnistui tiputtamaan itsensä laiturilta pyörätuoleineen veteen. Oli pinnan alla useita minuutteja. Mutta – niinpä tietenkin – avuliaat riensivät paikalle ja nostivat jo hengittämättömäksi käyneen rannalle ja pelastuslaitoksen henkilökunta palautti hänet ammattitaitoisesti taas eloon – tosin koomaan. Hän oli koomassa muutamia päiviä ja heräsi. Ei taivaassa, vaan suomalaisessa sairaalassa. Ja tämä tuntuu jo liian kamalalta ollakseen totta, mutta ikävä kyllä on: hän heräsi koomastaan vielä muutaman asteen entistäkin huonokuntoisempana.

Makaa nyt täysin liikuteltavana eräässä laitoksessa. Lääkärit epäilivät, että kysymyksessä oli kenties itsemurhayritys. Laittoivat ns. vierihoitajan useiksi viikoiksi valvomaan, ettei vain enää yritä jotakin, vaikkapa lakata hengittämästä…

On nyt kuntoutunut taas sen verran, että haikailee jälleen Sveitsiin kuolemaan. En usko, että pääsee. Suomalaisen yhteiskunnan ja varsinkin lääkärikunnan korkea moraali estää sen.

Tiedättekö mitä ruumiinosaa haluaisin pyyhkäistä sellaisella moraalilla?

Jussi Juhani

PS. Keskustelu eutanasiasta ei ole edes alkanut tässä maassa. Se on mörkö kaksinaismoralistien sängyn alla. Kun pitää peiton silmillä, se pysyy siellä. Kirkkomme on sen peiton ommellut.